Hän heilutti käsiään ilmassa, naureskellen pää kallellaan, mykkää, nopeaa nauruaan.
"Valitkaa mieluummin minut", sanoi hän sitten, "vaikka me olemmekin niin erilaisia."
Katsoin taakseni. Siellä ei vielä näkynyt ketään.
"Saksalaiset ovat usein hyviä ja kärsivällisiä", lisäsi hän — "niin kuin kamelit; ja rakastuvat usein, niinkuin, en tiedä mitkä romanttiset eläimet. Minun veljelläni on nämä molemmat saksalaisen luonteen puolet. Katsokaa häntä, hän näyttää olevan täynnä olutta, mutta onkin täynnä kuutamoa. Mitä taas kärsivällisyyteen tulee, niin saatte kohta nähdä, että hän kiipee ylös miss Yves riippuen toisessa ja herra Treuberg toisessa käsivarressa. Minä olen aivan toisellainen, aivan toisellainen."
Sillävälin väittelivät neiti Luise ja hänen sisarensa jonkun matkan päässä kukkasesta, jonka edellinen oli poiminut ja jota toinen ei tunnustanut oikeaksi Waldmeisteriksi. Luisen huudahdukset olivat kuin pienen nokan pistoksia. Hän nauroi, mutta luulen, että hän mielellään olisi itkenytkin. He kutsuivat tohtori Topleria, ja koska he hänestä saivat kolmannen väittelijän lisää, kutsuivat he vielä hänen veljensäkin ja herra Treubergin, jotka olivat saapuneet. Niin jäin hetkeksi yksin miss Yves'in kanssa.
Hän oli aivan kalpea, ja alkoi huutaa rouva Treubergia suloisella äänellään, joka sammui parin askeleen päässä.
"Violet", sanoin minä. En keksinyt muuta ja tuskin olisin voinutkaan sanoa mitään sen intohimoisempaa ja alttiimpaa. Hän katsahti minuun vastoin tahtoaan. Hänen katseensa näytti ankaralta, mutta sen pohjalla oli kuitenkin rakkaus. Minun silmäni kai loistivat sen nähdessäni, sillä hän sanoi nopeasti:
"Onko se, mitä teette, mielestänne suoraa?"
"Minä selitän kaikki hänelle."
"Ei, Jumalan tähden!" sanoi hän.