Enempää emme voineet sanoa, mutta olin tyytyväinen sanoihini ja hänen vastaukseensa. Siinä, että hän pyysi jotain minulta niin hätäisenä, oli jonkunlainen kirvelevä sulo; siitä saattoi huomata, ett'ei hänkään ollut täysin varma aikeistaan ja tulevaisuudestaan.
Kokoonnuimme aamiaiselle muutaman askelen päähän polulta, lähelle pyöreätä aukeamaa, missä aurinko paistoi ruohikolle pyökkien ja kuusien latvojen läpi, sinisen taivassilmän alle. Sen keskellä kuumotti musta kanto.
Herra Treuberg avasi kaksi pulloa Rüdesheimeriä ja neidot pistivät niihin pari Waldmeisterkimppua alassuin, että ne kuollessaan jättäisivät viiniin suloisen metsätuoksunsa. Sillaikaa kun toiset seurasivat toimitusta kuin pyhää menoa, sain katsella Violet'ia. Hänen silmissään oli vielä tuo hätäinen ei, kun taas minun vastasivat kyllä. Hän istui ruohossa pidellen suljettua päivänvarjoa. Hänen päänsä oli kumarassa ja kädet yhtyneinä rukoilevaan asentoon.
Aloin puhella Maiweinistä neiti Luisen kanssa.
"Viini ja kukkaset", sanoi tohtori Topler, "ovat molemmat saksalaisen maaperän tuotteita, jotka me yhdistämme runoksi."
Koko metsäisessä kohtauksessa, eikä vain Maiweinissä, oli runoutta, vaikka salainen murhenäytelmä esti minua silloin nauttimasta siitä, mutta nyt palaa se sitä kirkkaampana mieleeni. Sillä aikaa kun odotimme, että kukkien tuoksu siirtyisi viiniin, juttelin minä rouva Treubergin kanssa yhteisistä ystävistämme. Hän muisteli kaukaisia, pienessä hiljaisessa kaupungissa vietetyitä päiviä, hauskoja huviretkiä tähän samaan metsään. Hän kuvasi minulle poikia, jotka minä tunsin miehiksi varttuneina, ja kertoi yksityisseikkoja perheestä, iloja ja suruja, joihin hän, ystävänä, oli ottanut osaa. Siinä muistui mieleen noiden kaukaisten henkilöiden ajatukset ja tunteetkin. Rouvasta oli outoa olla täällä ilman heitä, tietää, että he olivat hajonneet sinne tänne maailmaan. Hän ei käsittänyt kuinka pensaat vielä voivat olla noin tuoreita, vihreitä ja tuoksuvia, kuinka leivoset yhä laulelivat yhtä iloisesti kuin hänen nuoruudessaan. Nyt ottivat sulhanen ja herra Treuberg ruokavarat esiin koreista tohtori Toplerin jutellessa Violetin kanssa. Violet teki hänelle kysymyksiä, joita en kuullut. Minusta tuntui, että hän vastatessaan puhui jotain Germanisesta Museosta ja Kaulbachin taulusta. Liekö Violet kysynyt kuinka Topler tunsi minut? Puhuiko hän ehkä mielellään minusta?
Nyt tuli neiti Luise hiipien varpaillaan, sormi suullaan vieden mukaansa sekä Toplerit että Treubergit näyttääkseen heille jotain. Jäin taas kahdenkesken miss Yves'in kanssa.
"Älkää sanoko mitään", kuiskasi hän kiireesti, "ennenkuin olette puhunut minun kanssani. Toivon, että minulla on voimaa!" — "Oi Jumalani!" — sanoi hän sitten peittäen kasvonsa käsillään. Hän jatkoi taas: "Puhelkaamme nyt hiukan yhdessä, että te voitte tulla tapaamaan minua Treubergilla. En ole suora, teen tämän siksi, kun luulen, että kun saatte tietää kaikki, ette enää tahdo — — —"
Hän ei voinut jatkaa ja kului vielä muutamia minuutteja kunnes toiset palasivat. Olimme molemmat vaiti siihen saakka. Tiesin, ett'ei mikään voisi erottaa minua hänestä, mutta viittaus hänen salaperäiseen menneisyyteensä täytti mieleni katkeralla pelolla. Mutta samalla sai se ajatus, että hän ehkä myöntyy tämän viimeisen ponnistuksen jälkeen, sydämeni kiivaasti lyömään.
"Violet hoi!" huusi neiti Luise, tullen meitä kohden. "Jospa olisit nähnyt! Kaksi niin sievää oravaa! Ne juoksivat hännät pörröllään ylös alas puussa ja pysähtyivät sitten katselemaan toisiaan sievillä silmillään, sievät pikkuturvat vastatusten."