Sievä hän oli itsekin, pikku neiti Luise. Hänen hoikassa olennossaan asui notkeiden liikkeiden siro sulous; siinä sekaantui viimeinen lapsellinen viehkeys naisellisen kypsyyden ensi pehmeyteen ja pidättyväisyyteen, ja oikea saksalainen Vergissmeinnicht kukki hänen sinisissä silmissään. Hän istuutui miss Yves'in viereen ja alkoi hyväillä häntä puhellen puoliääneen. Olin kiitollinen hänelle tästä hellyydestä, koska yksi ainoa rakastava katsekin oli kielletty minulta, ja nuo hyväilyt tuottivat minulle tuskaa samasta syystä. Violet silitti hänen käsiään ja suuteli hänen hiuksiaan.
Hän puhutteli minua ensin. Hän kysyi tunsinko Rivieraa, ja tulimme selville siitä, että hän oli viettänyt muutamia päiviä Bordigherassa, samaan aikaan kun minä olin Ospedalettissä. Olisin voinut nähdä hänet, kun iltakävelylläni pysähdyin Capo di Sant'Ampelion kalliolle katselemaan kuinka aurinko laski Ranskan puolelle. Olin sanomaisillani hänelle, että eräänä iltana, hurmaantuneena mereen ja taivaaseen, jotka yhtyivät suunnattomaan tulipaloon, olin veistänyt louhokseen sanan Love. Se oli totta, mutta hillitsin itseni. Ei hänkään sanonut minulle, että oli piirtänyt nimen, ei minun nimeäni, viimeiseen niistä pienistä pinjoista, jotka varjostivat sitä tietä, jota pitkin hän oli noussut palmumetsän läpi vanhaan Bordigheraan päin merta katsomaan ja että häneen oli tehnyt syvän vaikutuksen se, että hän, pari päivää sen jälkeen oli löytänyt saman pinjan myrskyn taittamana. Molemmat olimme kulkeneet Ospedalettista Bordigheraan, keskellä tammikuuta aamun koittaessa, olimme nähneet kalpean kuun lepäävän lännen kukkuloilla vanhojen olivipuiden latvojen päällä, ja kuljettuamme läpi toisen olivimetsikön olimme puolitiessä katselleet lehvien läpi kuinka nousevan auringon pitkä kultajuova aaltoili meressä. Puhuin syvän liikutuksen vallassa. Violet ymmärsi minut. Hänen äänensä tuli yhä hiljaisemmaksi ja vavahteli joskus. Muut kuuntelivat tarkkaan. Kun vaikenimme, huoahti neiti Luise ja sanoi, että hänellä olisi suuri halu nähdä Italiaa. Hän alkoi lausua Mignon'in laulua, mutta keskeytti puoliväliin päästyään.
"Dahin dahin", huudahti tohtori Topler, osoittaen Rüdesheimerpulloja:
"Möcht ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn."
Se herätti naurua. Miss Yves'in silmät viivähtivät hetkisen minun silmissäni. Ne eivät puhuneetkaan niin järkevästi kuin huulet! Hän kääntyi äkkiä muuanne, mutta minut oli jo vallannut äkillinen hyväntunne.
"Kuinka ihanaa olisikaan elää siellä", sanoi Luise hiljaa.
"Niin", sanoi Violet samalla äänellä, "mutta tahtoisin kuolla täällä."
"Etkä elää?" sanoi hänen sulhasensa arasti, koettaen tarttua hänen käteensä. Violet tempasi sen äkisti pois. "Kyllä, kyllä", vastasi hän nopeasti, ikäänkuin anteeksi pyytäen, "elää myöskin."
Lopuksi tarttui herra Treubergkin keskusteluun, lausuen mielipiteenään, että Maiwein jo oli valmista.
Kirkas Rüdesheimer, täynnä metsän ja kevään tuoksua, oli mietoa ja vedenmakuista, mutta juoksi kuitenkin tulivirtana rinnassani, ja liekehti siellä ilona. Olin huumautunut Violet'in viime katseesta ja toivosta saada kerran puristaa hänet rintaani vasten, vaimonani, ruumiinani, sielunani, ikuisesti. Muista joivat vain Treuberg ja tohtori Topler. Neiti Luise piti viinistä Waldmeisterin kukkien takia, mutta tyytyi vain maistelemaan lasistaan ja kaatelemaan meille hyvin anteliaasti. Kun hän taas täytti lasini ja olin kiittänyt häntä, sanoi tohtori Topler, ettei hän missään muualla kuin Italiassa ollut tavannut ihmisiä, jotka valmistamatta osasivat sepittää maljarunoja ja että minun nyt pitäisi laatia sellainen neiti von Dobralle. Myönnyin ja vetäydyin hiukan syrjempään. Heti sen jälkeen kuulin, että juotiin kihlautuneiden malja. "Kilistäkää toki", sanoi siellä tohtori Topler'in kehottava ääni: "Juokaa toki"! En saattanut nähdä kenelle hän puhui, mutta sitä ei ollut vaikea arvata. Kuinka Violet mahtoikaan kärsiä ja kuinka minusta oli tuskallista ja hyvää tuntea se!