Kirjoitin nopeasti säkeet, joita ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin hän. Kaikki tahtoivat välttämättömästi, että lausuisin ne, kaikki olivat uteliaita kuulemaan niiden sointua. Koko seurue, samoinkuin pinjat ja lehmukset, kuuntelivat minua hartaasti ja vakavina. Ainoastaan herra Treuberg käytti tilaisuutta hyväkseen syömällä viimeisen makkaran. Kaikki muut paitsi miss Yves, katselivat minua lausuessani:
Ma sun, oi tyttö, kultakutreilles juon viinin tään,
sun maasi päivän hymyn, kunnahittes tuoksun.
Ma juon ja aattehissa kaukaa kangastavan nään
nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.
Ma juon, ja viini ihmeellisen hehkun mulle suopi,
Mun rinnassani sykkii sydän laulurikas, uus'.
Ma juon ja tuoksun hienoimman, min tuuli metsäst' tuopi,
sen suutelen, kuin ois se kukan henki, sielu, salaisuus.
Violet'ia pyydettiin suullisesti kääntämään molemmat värssyt, hän teki sen sujuvasti minun toistuessani säe säkeeltä. Vain kahta viimeistä kääntäessään hän epäröi ja minä huomasin siitä, onnellisen tyytyväisenä, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni.
Ihmettelin vain sitä täydellistä vapautta, jolla hän saattoi keskustella kanssani. Tällainen tahdon ja älyn voima oli aivan uutta minulle. Iloitsin itsekseni ylpeänä siitä ja ymmärsin, ehkäpä ensi kertaa, kuinka mahtava liitto sielujemme yhtymisestä syntyisi. Vain kerran kadotti hän herruuden ylitsensä, ja siitä minä onnellisena nautin. Puhuttiin kirjallisuudesta, ja minut oli saatu tunnustamaan, että se juuri oli minun työalani. Silloin arveli sulhanen, professori Topler, että tästä lähin olisi kai saksalainen runotar innostajani.
"Ei toki!" huudahti Violet.
Kaikki katsahtivat hämmästyneinä häneen ja hän punehtui syvästi. Violet ei tahtonut, että luopuisin kotimaani taiteesta. Kiitin häntä silmilläni, sanoin hänelle ajatuksillani, että hän olisi aivan rauhassa. Vastasin sulhaselle, että Saksan matkani, Rüdesheimerviini, Waldmeisterin kukat ja suurten, rakkaiden runoilijain muisto saattoivat kyllä hetkeksi innostuttaa, mutta ett'en koskaan antautuisi palvelemaan vierasta runotarta, paitsi, lisäsin tarkoituksella, englantilaista, jolla yksin oli tenhoisa vaikutus minuun.
Topler vanhempi oli tuon tuostakin näyttänyt kärsimättömyyden merkkejä ja puhkesi lopulta puhumaan selittäen, ett'ei hänen veljensä ymmärtänyt mitään. Isänmaallisuuden sekoittaminen taiteeseen ei sopinut saksalaiselle, eikä runoilijalle. "Kaikki runous", sanoi hän, "joka kelpaa vain teille italialaisille, tai meille saksalaisille, on kuin tuo"! ja hän potkaisi tyhjän pullon mäkeä alas metsään. Professori koetti selittää kantaansa, mutta hän ei tosiaankaan ollut ymmärtänyt mistä oli kysymys. Hänen veljensä pudisteli päätään, nosteli olkapäitään ja kääntyi minuun päin välittämättä mitään hänestä. "Geklingel", sanoi hän, "und nichts weiter." Lorua, eikä mitään muuta.
"Ei, ei", sanoi Violet hymyillen. "Luulen, että olette ollut paha tuota pulloparkaa kohtaan. Sen sisällä oli ehkä vielä jäännös Rheinin ja Waldmeisterin tuoksusta."
Sitten puhui hän viehättävän yksinkertaisesti puhtaasti kansallisesta runoudesta, kansanlauluista, jotka olivat niin rikkaita luonnontuoksuista. Hänen äänensä kaikui tavallista soinnukkaammin. Hän sano olevansa hiukan pahoillaan, kun ei osannut laulaa yhtään laulua, ja vaikka hän hymyili näin sanoessaan, näkyi hänen silmissään katkera surumielisyys. Tuskinpa oli hänkään täysin käsittänyt mistä oli kysymys, mutta olimme kaikki yksimielisiä vastustaessamme tohtori Topleria, joka Schillerin Kellolaulusta olisi antanut koko Wunderhornin. Neiti Luise polki jalkaa kiukuissaan siitä, että puhuttiin pahaa hänen rakkaista lauluistaan! Ne olivat niin sieviä so nett. Eikö tohtori Toplerilla ollut ollenkaan sydäntä?