Olen viipynyt kauan tässä välikohtauksessa, rakas ystävättäreni, vaikka se tuskin on yhteydessä tämän kertomuksen sisällyksen kanssa. Mutta tahdoin sanoa teille missä rajoissa suhteeni pysyi ja myöskin ainakin osaksi sovittaa rangaistavaa heikkouttani tämän kertomuksen kautta, joka ehkä saattaisi vähentää tuon tapauksen vaikutusta kotikaupungissani, vaikka arvoni alentuisikin niiden silmissä, jotka ovat lukeneet kirjani tuntematta näitä vähäpätöisyyksiä. Se, että olen kertonut näin laajasti näistä mielestäni tuskallisista tapauksista, selittää, miksi kertomukseni tästä lähtien juoksee vielä hitaammin.

Nyt jää minulle kuvaamaton onni kertoa ajasta, joka ikuisesti elää sielussani, antaa sen hiljaa liukua silmieni ohi. Melius quam cum aliis versari est tui meminisse. Asiat, joista joka päivä tulen kertomaan teille hiukan, jäävät teidän omaisuudeksenne. Jos minun täytyy saattaa ne sydämettömän maailman tietoon, niin pitäkää te huolta siitä, ettei minua katsottaisi ukkomaisen monisanaiseksi ja tunkeilevaksi. En sano teille tätä itserakkaudesta, vaan, suonette anteeksi sen, syystä että se on minun omia kuviteltuja harhaluulojani. Ehkäpä tulee se hyvä, tai paha, mitä meistä kuolemamme jälkeen puhutaan tai ajatellaan, kohtaamaan meidät palkitsevana tai kostavana, siinä määrin kuin se on meidän toimintamme tulos. Minusta tuntuu, että ihmisten ankara tuomio saattaa ulottua ikuisuuteenkin surettaen rakastettuani enemmän kuin minua.

Kirjoitan nämä johdantoni viimeiset sanat kello 6 aamulla. Taivas on pilvetön ja hento kuun valo väistyy hiljaa kirkkaan aamusarastuksen tieltä. Talon alla lepää valkea sumukerros laakson päällä. Tahtoisin, ystävättäreni, että sielläkin, missä me kuolemamme jälkeen, ennen viimeistä aamuruskoa, ikuista päivää, tulemme olemaan, olisi sellaista; tahtoisin, ett'ei inhimillisen tietämättömyyden ja murheen verhoamasta maasta yksikään paha henkäys tunkeutuisi ylös meidän luoksemme.

III.

Kesäkuussa 1872 meni nainen miehensä kanssa Genève järvelle viettääkseen kesänsä siellä. He aikoivat palata Italiaan Simplonin kautta ja pysähtyä joksikin aikaa Lago Maggiore'lle, Stresa'an, tai Pallanza'an. Hän sanoi kirjoittavansa Genèvestä voisinko tavata häntä salaa siellä, muuten tulisi minun koettaa saavuttaa heidät Lago Maggiorella. Lupasin sillä aikaa tehdä innokkaasti työtä.

Hän oli todella jonkun verran hämmästynyt ja pahoillaan sen täydellisen henkisen työttömyyden johdosta, johon rakkaus oli minut saattanut, ja jonka minä salaa saatoin täydellisesti selittää itselleni. Puoleentoista vuoteen olin kirjoittanut vain muutamia rakkausrunoja, pannen voimieni mukaan huolta niiden muotoon, vaikka sisällys olikin kylmänpuoleinen, sillä sellainen oli hänen makunsa. Hän oli nyt ihastunut Tennysonin Idyls of the King runoelmaan ja olisi tahtonut, että minä kirjoittaisin jotain samanlaista niin hienostunutta ja niin aristokratista kuin mahdollista. Minä lupasinkin tehdä niin. Tunsin tarvitsevani lepoa ja vuori-ilmaa ja päätin nousta Lanzo d'Intelvi'in asettuakseni minulle ennestään tuttuun, mukavaan ja hienoon Hôtel Belvedere'en, joka sijaitsee ihmeellisen kauniilla paikalla viehättävässä yksinäisyydessä, ja jossa käy melkein yksinomaan englantilaisia. Siellä voisin työskennellä rauhassa. Läksin sinne kesäk. 28 p. Argegnon kautta.

Tuoreessa, vehreässä laaksossa, puhtaassa vuori-ilmassa luulin saavani hengittää vapautta, viattomuutta ja elämää. Ajuri pysähtyi hetkeksi Pellio'on. Kastanjametsien keskellä oli pieniä mökkejä, joiden ikkunoilla neilikat kukkivat. Menin kaivolle. Nuori, kaunis ruskeakäsinen, valko-olkainen tyttö ammensi vettä ja tarjosi minullekin. Kysyin häneltä, oliko vesi hyvää. "La guariss de tucc i maa", vastasi hän omalla murteellaan, "se parantaa kaikki taudit".

Katselin häntä ihmetellen. "Aivanko kaikki?" kysyin. Hän punastui ja hymyili vain, ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni. Join kauniin tytön astiasta, ja kun jatkoin tietäni, ajattelin, että hänen sievä suunsa, pieni sydämensä ja maidonvalkeat käsivartensa todella voisivat parantaa kaikki taudit. Oliko hänessä ehkä se murheeseen ja salaperäisyyteen verhottu idylli, jota hain. Nuo valkeat käsivarret eivät voineet olla alppi tytön, vaan jumalattaren.

Kun kuljimme hitaasti ylöspäin vuorien välissä, huomasin, että vanha ystävättäreni luonto puhui taas minulle vaiettuaan kaksi vuotta. Täytyy tosiaan olla turhanpäiväinen uneksija ymmärtääkseen mikä ilo on tuntea olevansa armonalaisena kallioiden, veden ja vehreyden keskellä. Minusta se oli merkki, että vihdoin taas saattaisin kirjoittaa. Kun vuoristo puhuu minulle, seuraa siitä ensin suloinen kaihontunne, vieno kaipuu sulautua kaikkeuden elämään; sitten seuraa luomishalu, ja ajatukset tulevat paperille kuin itsestään. Samoin vaikuttaa minuun joskus Mendelssohnin musiikki.

Majatalossa ei ollut kirjettä Genevestä ja minä iloitsin siitä. Jos milloin olen rakastanut, en koskaan rakastanut niin syvästi kuin eron aikana, ja nyt, eronneena tuosta naisesta, en tuntenut mitään häntä kohtaan.