Ylhäällä ei ollut montakaan vierasta. Päivällispöytään, kello kuusi, ilmautui noin kolmekymmentä henkilöä. Istuin erään kauniin ja hienon vaalean naisen vieressä, jonka silmissä ja omituisen voimakkaassa ruusuntuoksussa oli jotain itämaista. Muut naiset olivat melkein kaikki vanhoja ja rumia. Neljä tai viisi italialaista oli kaikkien ulkomaalaisten juhlallisesti vaietessa kovin murtuneen näköisiä ja katselivat minua selvästi haluten saada minut toverikseen kävelymatkoille, lörpöttelyhetkille ja biljaardipeliin. Se peloitti minua ja olin sen vuoksi hyvin kylmä vanhaa herraa kohtaan, joka pöydästä noustuamme alotettuaan puhumalla "kuuluisista" runoistani sanoi, että hänellä ja hänen tovereillaan oli kovin vaikea olla noiden englantilaisten seurassa, ja että he olivat hyvin onnellisia tuloni johdosta. Hän lisäsi olevansa cavaliere se ja se toiset olivat: kreivi se ja se, parooni se ja se j.n.e., neljännellä ei ollut arvonimeä, mutta hän oli kuitenkin hyvin arvokas henkilö. Lopuksi lupasi tuo hyväntahtoinen herra puhua kokille, että hän tarjoisi vähemmän plumpuddinkia ja kiinnittäisi hiukan enemmän huomiota kansalliseen vähemmistöön. Sitten jätti hän minut rauhaan ja sen jälkeen emme koskaan puhutelleet toisiamme.
Menin ulos terassille juomaan kahvini hentojen kastanjien alle. Siellä istui kaunis naapurinikin ihaillen hehkuvaa auringonlaskua ja ikuisen lumen peittämien kaukaisten vuorten komeutta. Mutta minä en katsellut taivasta, en alppeja, enkä häntä, vaan silmäilin kauas, tuhannen seitsemän sadan metrin syvyydessä lepäävän järven yli. Siellä kohosi vastapäisen vuoren vihreän rinteen yläpuolella suuri kallionlohkare, jota pienet, rappeutuneet tornit ympäröivät, ja jonka vuosikausia olin tuntenut ja jota olin rakastanut.
Poikana olin ujo ja ylpeä. Kun olin kuusitoistavuotias, pää täynnä Leopardia ja Victor Hugota, pantheismiä ja pessimismiä, suurta ulkonaista ihmisten halveksimista ja sisäistä epätoivoista halua saada kiitosta miehiltä ja lempeä naisilta, silloin syntyi minussa sentimentaali halu, että minut haudattaisi tuonne ylös. Nyt en ollut moneen aikaan nähnyt kalliota, se ei tiennyt mitään hulluista kuherteluistani tuon naisen kanssa ja kaikki nuoruuteni ajatukset pesivät tuolla ylhäällä puoleksi kotkina, puoleksi varpusina. Siellä oli vielä hehkuva surumielisyyteni ja ylpeä halveksumiseni sitä kohtaan, mitä toverini sanoivat rakkaudeksi, ja nuo naiselliset kuvittelut, joita yksistään pidin kyllin arvokkaina itselleni. Jos minulle silloin olisi sanottu: sinä annat naisen, joka lähestyy sinua ilman rakkautta, kietoa sinut pauloihinsa turhamaisuudesta, olisin vastannut: En, en! Ja nyt? Minulle ei olisi käynyt ansioni mukaan, jos olisin, vuorten laulajana, saanut yksin levätä tuossa ylevässä haudassa.
Minulle annettiin huone, jonka ikkunoista näki pohjoiseen. Iltaisinkin näin tuon mustan, tähtien seppelöimän kallion, joka toi silmieni eteen ylpeän ja puhtaan nuoruuteni muistot. Tahdoin tehdä työtä. Kevytlentoinen säe riitti usein nostamaan henkeni alakuloisuudestaan. Yritin kirjoittaa idylliä. Ajattelin tuota nuorta tyttöä valkeine käsivarsineen kaivon luona tienristeyksessä ja kukkivia neilikoita pienten akkunain edessä. Ajattelin teitäkin, ystävättäreni! Tehän tunnette minun työtapani. Otan todellisen olennon ja kudon sen ympärille runoutta, seuraan muutamia sen ääriviivoja ja peitän toisia. Mutta sinä iltana en löytänyt yhtään hienoa ja vahvaa säijettä, tahrasin turhaan paperini, ja rohkeuteni vaipui. Mitä sanookaan Heine? "Minun sydämeni on kuin meri." Minä pikku runoilija voin sanoa että minun sydämeni on vain kuin halpa järvi, jossa ei ole helmiä eikä koralleja, mutta joka kuitenkin nousee ja laskee niinkuin meri, joka päivä oman luonteensa ja jonkun salatun, taivaassa! olevan voiman vaikutuksesta.
Seuraavana aamuna saapui kirje Genevestä. Hän odotti minua kahdentoista päivän kuluttua, koska silloin saisimme olla yksin herättämättä epäilyksiä. Tätä johdantoa seurasi juhlallisia kehoituksia, jotka kuuluivat melkein syytöksiltä: minulta kiellettiin pieninkin tuttavallisuus. Tuo kaikki tuntui minusta jesuiittamaiselta ja vastenmieliseltä ja aioin olla matkustamatta; mutta kun minulle vielä jäi kuusi päivää ajattelemisen aikaa, siirsin pahan tapani mukaan päätöksen teon viimeiseen hetkeen. Sillä välin jouduin taas vanhan haluttomuuden ja hitauden valtaan. Jätin idyllin. Ei italialaiset, ei kaunis, vaalea nainen, eikä muutkaan henkilöt majatalossa kiinnittäneet mieltäni vähääkään. Kulutin päiväni kuljeksien raskain sydämin ympäri, kuunnellen tuntikausia pitkälläni ruohossa tuulen huminaa, tai seuraten pilven varjojen hidasta lentoa. Pellion kastanjat, Oranon kenttien niityt, Val Maran yksinäiset rotkot muistavat kai vielä minut. Retkilläni en koskaan tavannut ketään, en nähnyt ketään, en nähnyt sivistyneitä ihmisiä kuin aina yhtä hiljaisten ja juhlallisten ateriain aikana.
Heinäkuun ensimäisen päivän iltana, noin kymmenen seudussa luin huoneessani avonaisen ikkunan ääressä. Silloin kuulin jonkun seurusteluhuoneen huonolla pianolla soittavan Clementin Gran scena pateticaa, jonka te niin usein olette kuullut. Esitystapa tuntui minusta erinomaiselta ja minä menin sinne. Soittaja oli eräs englannitar ja melkein kaikki vieraat olivat koolla salissa. Se on maan tasalla, ikkunat ja ovet terassille päin.
Istuuduin ulos pimeään. Yö oli myrskyinen. Tiheät salamat leimahtelivat jyrisemättä järven toisella puolen, mustista pilvistä metsäisten kukkuloiden päällä jotka näyttivät elävän. Taivas päällämme ja rotko allamme oli musta. Kun piano vaikeni, kaikuivat syvistä laaksoista kaikkien kylien kellot. Kaksi naista tuli ulos ja he istuutuivat lähelle minua. En saattanut nähdä heitä, mutta tunsin pöytätoverini ruusuveden tuoksusta. "Oikein hyvin, eikö totta?" sanoi hän englannin kielellä. Se oli ainoa nais-ääni, jonka siellä tunsin.
Mitään vastausta ei seurannut. Jonkun ajan kuluttua kuulin toisen äänen sanovan: The bells (kellot).
Olen aina arvellut, enkä tiedä kuinka tuo outo ajatus on syntynyt minussa, että vain olea fragrans'in tuoksu voi antaa jonkunmoisen käsityksen tuon äänen suloisesta kaiusta. Vavahdin ja kysyin itsekseni, missä olin sen kuullut. Ruusuvettä käyttävä nainen sanoi vielä jotain mitä en kuullut ja suloinen ääni vastasi: Yes, there is hope. (Kyllä, onhan toivoa).
Se välähti lävitseni kuin salama: tuo oli ääni, jonka olin kuullut unessa. Vapisin, en tiedä miksi, kuulematta mitään, vaikka molemmat äänet jatkoivat puheluaan. Muutamia muita naisia tuli ulos ja sitten menivät kaikki kastanjien luo. En seurannut heitä; tunsin sanomatonta halua saada olla yksin ja nousin huoneeseeni.