Siellä annoin tunteitteni päästä valloilleen. Olin kuin mielipuoli, polvistuin nauraen ja itkien, hypähdin pystyen rukoillen, tuntien, että Jumala on suuri ja minä vain tomua ja tuhkaa. Ojentelin käsiäni ikkunasta salamoiden ympäröimää mustaa kallionkielikettä kohden ja pyysin sitä riemuisesti iloiten, olemaan jälleen hyvä minulle, koska taas olin sen arvoinen. Puhelin näin korkealla äänellä ja nauroin itselleni, koska henkilö, jonka kasvoja en vielä ollut nähnyt, sai minut niin innostumaan, mutta se oli onnellista naurua, täynnä luottamusta, vailla pienintäkin ivaa. There is hope! there is hope! Ja sitten peitin kasvoni käsilläni ja ajattelin: entä hän? Odottaakohan hänkin? Odottaakohan hänkin? Onkohan hänelläkin ollut aavistuksia, onko hänkin nähnyt unta? Minkä näköinen hän mahtaa olla? Mikä hänen nimensä lie? Ja sitten en ajatellut enää mitään. Äskeinen kiihtymys valtasi taas minut. Eräänä surullisena hetkenä poikana ollessani, kun kuljeskelin kotiseutuni rehevillä kukkuloilla, näin synkän ja kolkon nuoruuden edessäni ja sitten ihanan kukkasen, rakkauden, joka kukkisi minulle niin odottamatta kuin öinen agave. Nyt kolkutti sydämeni: "Agave, Agave!" Peitin silmäni käsilläni, raskaasti hengittäen; luulin, että silmäni todella levittivät valoa sillä hetkellä.

IV.

Sinä yönä en nukkunut ollenkaan ja seuraavana aamuna olin ensimäisenä ruokasalin viereisessä pienessä salongissa, jossa englantilaisilla oli tapana juoda teetä seitsemän ja yhdeksän välillä. Yöllä oli tullut mieleeni se arvelu, että suloinen ääni kuuluisi naiselle, jonka edellisenä päivänä olin ensikertaa nähnyt aterioimassa, ruusuvettä käyttävän naisen kanssa. Tuo viimemainittu tuli teelle puolen yhdeksän aikaan ja heti hänen jälkeensä toinen, joka tervehti häntä ääneen selkäni takana. Se oli hänen äänensä. Tähän hetkeen saakka olin ollut hyvin levoton; joka askel oli pannut sydämeni lyömään. Hänen äänensä rauhoitti minut heti niinkuin jää, joka sitoo aallot. Kaikki vaikeni minussa, tulin rauhalliseksi ja koko tietoisuuteni rajoittui ainoastaan tähän hetkeen.

Äsken tullut istuutui vastapäätä ystävätärtään. Hän näytti olevan noin viidenkolmatta vuotias, hän oli suuri ja vaalea, hänellä oli hienot, sairaaloiset kasvot ja tyynet silmät, jotka näyttivät näkevän vähän ja muistuttivat hänen ääntään vienolla lempeydellään ja älykkäällä ilmeellään. Saman vaikutuksen tekivät hänen hennot, valkeat kätensä. Sileä, kultainen sormus hänen vasemman kätensä nimettömässä pisti silmiini.

Hän katsahti kerran minuun ja alkoi jutella toisen naisen kanssa. Hänen hiljainen naurunsa oli ihmeen viehättävä ja soi kuin musiikki. Sitten tiedusteli hän onnettomuutta, joka oli tapahtunut yöllä järvellä. Minä yksin tiesin siitä tarkemmin: Keski-yön jälkeen oli puhjennut ankara rajuilma, ja hiekalla lastattu vene oli uponnut onnettomine soutajineen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja koetin kertoa tapauksen englannin kielellä. Hän katsahti minua hiukan kummastuneena ja vastasi minulle puhtaimmalla italian kielellä, josta tulin vähän hämilleni. Sitten kiitti hän minua kevyesti kumartaen hyvällä, vakavalla silmäyksellä ja jatkoi keskusteluaan ystävättärensä kanssa. Poistuin huoneesta tyytyväisenä tuohon katseeseen, en kuitenkaan ilman kiusallista epävarmuutta, uutta epäilystä. Minusta tuntui, että jo rakastin häntä, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut naiset, että hänen kauneutensa omituisuutta ja moninaisuutta ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin rakastaja ja että samallainen verho peitti hänen sielunsakin, jossa piili joku salaisuus. Mutta oliko hän vapaa? Saattoiko hän rakastaa minua? Siinä oli uusi epäilys ja uusi huoli. Minulle kävi niinkuin silloin, kun suunnittelin taideteosta ja rakastuin siihen mielikuvituksessani, ja kun sitten huomasin istuvani kynä kädessä, ahdistivat minua taas tuhannet epäilykset ja huolet.

Myöhemmin näin hänet kastanjien alla, missä hän istui yksin lukien. Minä katselin muutaman askeleen päässä hänestä ravintolan mainiolla kiikarilla milloin kallionkielekkeeni huippuja, milloin perällä olevaa maisemaa, höyrylaivaa joka näytti liikkumattomalta järven vihreällä pinnalla, tai Luganoa, mistä saatoin eroittaa rantasillalla kävelevät ihmiset. Katselin ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään ajatellen kuinka voisin taas puhutella häntä. Hän sulki kirjansa. Silloin tarjouduin, tällä kertaa italian kielellä, näyttämään hänelle paikan, mihin venhe oli uponnut. Hän suostui hyvin kohteliaasti ja pantuaan kirjansa pois tuli hän kaiteen luo, joka ympäröi kastanjaterassin jyrkkää rinnettä. Huomasin, että hänen käyntinsä oli hieman epävarmaa; hänen vasen jalkansa näytti jäykältä ja ehkä ei vasen käsivarsikaan ollut yhtä voimakas kuin toinen. Se lisäsi hellyyttäni häntä kohtaan, enkä tahdo tutkistella, miksi samalla tulin niin toivovan iloiseksi. Hän huomasi pian, että tunsin seudun, ja alkoi juuri kysellä minulta vuorien ja kylien nimiä, kun eräs viinuri tuli ja sanoi hänelle: "Herra Yves pyytää teitä tulemaan heti kohta!"

Vavahdin. Hänen kasvoilleen levisi kevyt tyytymättömyyden varjo ja kun hän näki, että minä sen huomasin, punastui hän hiukan. Hän pyysi anteeksi kohteliain sanoin ja minä olin onnellisempi ja samalla levottomampi kuin saatan sanoa. Kuka oli tuo herra? Jokin määrittelemätön piirre hänen käytöstavassaan, sileä kultasormus ja timanteilla koristetut korvarenkaat jättivät minulle vähän toivoa siitä, että hän vielä olisi vapaa.

Hän oli unohtanut kirjansa, nidoksen Leopardia, niinkuin ihmetyksekseni huomasin. Vinosti nimilehden yli oli kirjoitettu:

Violet Yves.

Toivoin, että hän palaisi, mutta sen sijaan tuli viinuri hakemaan kirjaa. Häneltä kuulin, että nainen ja hänen miehensä olivat saapuneet viikko sitten, ja että viimemainittu oli heti sairastunut. Nyt hän kuitenkin voi paremmin. Vaikkapa olin odottanutkin, sanaa "hänen miehensä", pisti se kuitenkin sydämeeni ja minulta puuttui tahtoa ja voimaa kysyä häneltä muuta.