Olin varma kiihtyneessä mielikuvituksessani, että rouva Yves ei ollut onnellinen. Hänen kohteliaisuutensa minua kohtaan ja tuo altis tapa, jolla hän antautui puheisiin kanssani, todisti, ett'ei hän ollut kehenkään rakastunut. Se lievensi katkeruuttani. Olisin mielelläni tahtonut tietää tuon miehen iän ja ulkonäön, mutta pidättäydyin kuitenkin kysymästä sitä, en niin paljon pelosta, että tunteeni tulisivat ilmi, — vaan siksi että luulin loukkaavani häntä ja alentavani itseäni sellaisella kysymyksellä.
Hän ei tullut aterialle. Illalla soiteltiin. Minä kävelin edestakaisin salissa toivoen joka hetki, että hänkin tulisi, mutta häntä ei näkynyt. Kymmenen seudussa menin lohduttomana terassille. Yö oli lumoavan kaunis. Kuu, joka nousi selkämme takaa, jätti varjoon meidät, taustalla olevan vuoren raunioiden peittämät rinteet ja kaarevan juovan järven rannasta. Siitä saakka loisti kaikki järven ja taivaan välillä, läheisistä idän kukkuloista aina lännen kaukaisiin lumivuoriin hopeavalossa. Astuin huoaten kaiteen luo.
"Hyvin kaunista", eikö totta?
Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän se oli, rouva Yves, joka lausui nämä sanat muutaman askeleen päässä minusta.
"Tekö?" sanoin.
Ehkäpä oli ääneni soinnussa enemmän tunnetta kuin tuossa sanassa. Hän ei vastannut.
"Täällä on liian kaunista," jatkoin. "Se melkein koskee."
Siihenkään hän ei virkkanut mitään.
"Tänä aamuna", sanoi hän sitten, "aioin kysyä teiltä tuon vuorenkielekkeen nimeä; se miellyttää minua suuresti."
"Sitä minä en tiedä", vastasin; "luulen, että sillä ei ole nimeä."