Lyhyen vaitiolon jälkeen alkoi suloinen ääni vielä hiljemmin, melkein ujosti:
"Niinpä täytyy teidän, runoilijan, antaa sille nimi."
"Tiedättekö sen?" huudahdin. "Tunnetteko minut?"
"Kyllä", vastasi hän. "Olen lukenut erään teidän kirjoittamanne runomuotoisen novellin, Luisa'n."
"Te olette lukenut Luisa'n?"
Vaikenimme molemmat pitkään. Syvä, onnekas liikutus esti minua puhumasta ja hän näytti hämmästyvän ääneni vavahtavaa sointua.
"Näette, että tunnen teidät oikein hyvin", alkoi hän taas lopulta. "Luisa liikutti minua kyyneliin saakka. En saattanut uskoa, että sen tekijä olisi mies. Tänään sain kuulla eräältä italialaiselta herralta, että se olitte juuri te. Luulin, että se olisi joku nuori tyttö, joku Luisa. Oi, kuinka olen toivonut että oppisin tuntemaan teidät."
"Minäkin halusin oppia tuntemaan teidät."
Nuo sanat pääsivät minulta, ja minä vaikenin heti. En tiennyt täytyisikö minun selittää asia hänelle. Hän huomautti, että oli myöhä ja vetäytyi pois. Hänen tervehdyksessään oli jotain, mikä koski minuun ja vietin hyvin levottoman yön. Tunsin, että hän oli ollut hetken aivan lähellä minua ja vetäytyi sitten pois luotani. Hän oli varmasti pitänyt viimeisiä sanojani ajattelemattomina, tai liian rohkeina! Kärsin siitä ja iloitsin kuitenkin, sillä minusta tuntui, että olin saanut luoda silmäyksen hänen tunne-elämäänsä. Kuinka hienoa ja ylhäistä se olikaan! Nyt täytyi minun heti selittää tuo väärinkäsitys. Kun nukahdin aamupuolella, näin unta, että selitin rouva Yves'ille kaikki; ja että suloinen ääni kuiskasi: minä tiesin sen, minä tiesin sen! Mutta hänen kasvonsa olivat surulliset, kun hän sen sanoi.