Seuraavana aamuna menin kuudelta alas odottamaan häntä. Se oli hyvin järjetöntä, sillä eihän ollut mahdollista että hän tulisi ennen kahdeksaa. Hän näyttäytyi yhdeksän seudussa, ja oli kai juonut teensä huoneessaan. Hän oli ulos menossa ja tervehti minua niinkuin se, joka tahtoo olla kohtelias, mutta ei tahdo seuraa. Hän poistui pojan seurassa, joka kantoi telttatuolia, päivänvarjoa ja albumia. Viinuri sanoi minulle, että hän meni maalaamaan ja että poika saattoi häntä S. Nazaron pienelle kirkolle. Olin vahvasti päättänyt puhutella häntä, ajatelkoon hän siitä mitä hyvänsä, ja puolen tunnin kuluttua olin minäkin sinne menossa. Sykkivin sydämin, sekavin ajatuksin ja epävarmoin askelin tein tuon matkan. Olin päättänyt lausua ratkaisevia sanoja ja kuljin kulkemistani huolimatta tiestä vaiston ohjaamana, kuuntelin vain tunteeni ääntä, näin vain ajatusteni luomia kuvia. Lähellä S. Nazaro'a tapasin pojan, ja hän sanoi minulle: "Rouva on tuolla kirkon luona."
En tiedä luuliko hän minua hänen miehekseen, mutta minusta tuntui, että saman tuntemattoman ääni, sen joka oli puhunut unessanikin, kutsui minua.
Rouva Yves istui piirustamassa niityllä lähellä tietä. Hän nosti päätään, näki minut ja piirsi edelleen. Menin hitaasti häntä kohti ja jäin seisomaan muutaman askeleen päähän hänestä. Hän katsahti minuun taas, vastasi hymyillen tervehdykseeni ja jatkoi vaieten työtänsä. Siihen aikaan en vielä osannut selittää hänen hymyilynsä mykkää kieltä ja tällä hetkellä tuntui se minusta melkein ivalliselta. Astuin lähemmäksi ja vaihdoimme muutamia sanoja longobardilaisesta kirkosta, jota hän piirusti. Hänen äänensä kaiku oli kohtelias, mutta välinpitämätön.
"Olen löytänyt jotain hyvää", sanoi hän vastaten huomautukseeni kirkon ulkonäöstä; se näytti olevan vanhuuttaan aivan kyykistynyt. "Jos te nyt etsitte runoutta, toivotan teille yhtä hyvää onnea!"
Hän näytti tahtovan, että lähtisin tieheni, mutta minulla oli muutakin sanottavaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului niityn läpi juoksevan puron hiljaista lorinaa. "Kuulkaa, kuinka runous houkuttelee! Siinä on runous", sanoin minä.
Rouva Yves rypisti kulmiaan ja jatkoi vaieten piirustamistaan. Hänen silmänsä kulkivat innokkaasti kirkosta albumiin.
"Eikö se teidän mielestänne olekaan runoutta", jatkoin minä.
"Kyllä", vastasi hän hiukan hermostuneesti "ja olen hyvin iloinen, kun en tiedä mistä tuo puhdas runous tulee, ehkäpä se juoksee vain hyvin tavallisesti vesijohtotorvesta."
"Hyvä rouva", sanoin sitten, "pelkään, ett'ette eilen illalla oikein ymmärtänyt sanaani."
"En tiedä, mitä sanaanne tarkoitatte", vastasi hän tyynesti. "En kiinnittänyt yhtään huomiota teidän sanoihinne, ja onko se mielestänne paha, jos en olisi ymmärtänyt?"