"Paremmassa turvassa?" Hänhän loihti kauhun kuvan silmieni eteen näillä sanoilla.
"Se", huudahdin, "on Jumalan kädessä!" Huutoni intohimo näytti tarttuvan häneen. "Kyllä, herra!" vastasi hän hypäten pystyyn. "Paremmassa turvassa! Sitä te ette voi tietää!"
Tiesin aivan hyvin mitä hän tarkoitti ja luulin, että se oli hänen mustasukkaisuutensa kosto. Koettiko hän myrkyttää tulevaisuuteni? Keskeytin hänet suuttuneena ja puhuin kiivaasti hänelle. Hän väitti vastaan, vääntynein, kalpein kasvoin kuin kuollut. Minä toistin syytökseni. Hän vastasi taas. Hänen veljensä syöksyi huoneeseen ja erotti meidät. Haukkui häntä, haukkui minua puristaen meitä käsivarsista, huutaen minulle, että olin hävytön mies, kun en luottanut maailman rehellisimpään sydämeen, huutaen hänelle, että hän oli tyhmyri, kaksin-, kolmen-, kymmensatakertainen tyhmyri. Sitä mukaan kun me rauhoituimme leppyi hänkin, ja alkoi moittia lievemmin, puhua hyväntahtoisesti ja pyydellä anteeksi. Lopuksi ojensi hän kätensä minulle, syleili veljeään ja rupesi sitten kävelemään huoneessa hieroen käsiään, mutisten kulmat rypyssä, mutta kuitenkin täysin tyytyväisen näköisenä: "Me olemme kolme kunnon miestä, kolme kunnon miestä."
Läksin nopeasti pois ja hän saattoi minua rappuja myöten alas: "Te vihastuitte", sanoi hän erotessamme, "mutta minun veljeni on parempi kuin pyhimys. Minä puolestani olisin antanut lyödä itseni kuoliaaksi, tai lyönyt hänet kuoliaaksi. Nämä ovat vain puheita, mutta yleensä, ymmärrättehän! Vien hänet huomenna pois, vien hänet Schwarzwaldiin. Siellä hän paranee. Minulla on jo rouva valmiina hänelle. Toista lajia!"
Tässä teki Topler liikkeen, jota en olisi odottanut häneltä: Hän taivutti kyynärpäänsä ulos ja hieroi kämmenillään rintaansa. "Onneksi olkoon!" sanoi hän.
Te ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat, sanokaa oliko Hans Topler teidän mielestänne parempi mies kuin minä? Siihen aikaan epäilin sitä, nyt olen siitä varma. Hän oli niitä viimeisiä, jotka kerran tulevat ensimäisiksi. Tein hänelle vääryyttä, ehkäpä olin hävytönkin häntä kohtaan sinä iltana. Sen tunnustaminen tuottaa minulle aivan kuin lievitystä. En voi puolustautua, enkä saada anteeksi, mutta tahtoisin, että tiedettäisiin kuinka syytin itseäni. Jumala tietää, että kun tyynnyin, surkuttelin käytöstäni ja moitin luonnettani, joka on aina altis kauneihin sanoihin, rikas ylevistä tunteista in abstracto, ja sitten taas heikko ja alhainen jokapäiväisen elämän koettelemuksissa.
Seuraavana päivänä menin käymään von Dobralla. Tapasin Luisen hyvin alakuloisena, mutta hän ei ollut yksin. Hän otti minut vastaan suopeasti, mutta ei näyttänyt millään tavalla, että hänellä olisi terveisiä minulle. Hänen isänsä näytti olevan hämillään. Ei kukaan puhunut miss Yves'istä, eikä Nürnbergin matkasta; kaikki keskustelu pyrki taukoamaan. Nousi pian lähteäkseni ja sanoin matkustavani Italiaan ja käyväni Münchenissä yhteisten tuttaviemme luona.
"Teitä ei kai saa enää nähdä Eichstädt'issä", sanoi Luise.
"Tuskin", vastasin minä. "Mutta jos joskus tulen Saksaan, palaan tänne varmasti ja pian."
"Hyvä", sanoi hän hiljaa. Se oli ainoa merkittävä sana, minkä hänen suustaan kuulin. Sitten sanoi hän huolimatta isänsä ja sisarensa synkästä vaitiolosta: "Muistelettehan hiukan meitäkin."