En ole sen jälkeen nähnyt Luisea, joka jätti Eichstädt'in jonkun ajan kuluttua. Nyt en tiedä hänestä mitään ja toivon tapaavani hänet ainakin siellä, miss Violet on. En ole unohtanut, enkä tule hetkeksikään unohtamaan rakasta kultatukkaistani. En ole vielä kertonut, että hän antoi minulle kirjoitettuina, vastalahjaksi runostani, tuon kansanlaulun säkeet, jotka hän oli laulanut Bahnhofswaldissa. Säilytän niitä rakkaimpien muistojeni joukossa, Waldmeisterin kukkien kanssa, ja kuinka usein silmäilenkään niitä yhä, kuinka usein luenkaan hellyydellä:

Du mei flachshaarets Deandl
I hab di so gern
Une i kunnt weg'n dein Flachs
Glei a Spinnradl wer'n.

[Rakastan sinua liinatukkainen tyttöni niin, että liinasi vuoksi voisin muuttua rukiksi.]

En koskaan voi unohtaa metsän suloista laulajatarta, ja vielä vaikeammin unohdan Altmühlin rannalta poimitut kukkaset, von Dobran talon salin ja tulisen pikku neidin, joka uskalsi niin paljon Violetin tähden. Jospa hän olisi tavannut ylevän sydämensä arvoisan lemmen, jospa hän olisi onnellinen! Hänellä oli varmasti uskollinen sydän, sydän, joka ei muutu, joka ei unohda. Jos nämä rivit joskus näkevät päivän valon, jos ne joutuvat hänen käsiinsä, tapahtukoon se miten pitkän ajan kuluttua hyvänsä, tuntee hän samaa liikutusta kuin minä nyt tunnen. Tiedän, että hän vuodattaa kyyneleen Violetin muistoksi, että hän ajattelee minua samoilla tunteilla kuin sanoessaan: minä luotan teihin. Rukoile silloin meidän puolestamme, rakas Luise, ja jos suret meidän tähtemme, ystäväsi ja minun kohtaloani, rukoilemme hellällä kiitollisuudella puolestasi.

Tahdoin mennä asemalle jalkaisin, metsän kautta, kun tavarani kulkivat raitiovaunulla. Sanoin hyvästi kuusille ja pyökeille, jotka olivat nähneet minut Violetin seurassa. Mitä kaikkea olikaan viikon kuluessa tapahtunut. Aurinko laski, se kultasi autiot metsiköt aseman takana. Mitä olikaan tapahtunut! En aikonut koskaan palata Eichstädt'iin, ja sen vuoksi poimin muistoksi muutamia Waldmeisterin tuoksuvia kukkia.

XXVIII.

Veljeni ja hänen perheensä epäilivät varmasti jotain, koskeivät he näyttäneet hämmästyksen merkkiäkään minun äkillisen paluuni johdosta, eikä siitä, että sanoin kohta jatkavani keskeytynyttä matkaani. He kuuntelivat sanojani vaieten, eivätkä koskettaneet minun läsnäolossani siihen asiaan. Olisin itsestäni ilmaissut salaisuuteni veljelleni, mutta en ollut varma että hän ei puhuisi siitä kälylleni, joka taas omasta puolestaan ei olisi voinut olla vaiti. Nyt täytyy minun pyytää anteeksi teiltä, paras ystävättäreni, sitä, että tapasin teidät niihin aikoihin, ja kun te kysyitte olivatko huhut tosia, vastasin, ett'eivät sellaiset huhut koskaan olleet kuulemisen arvoisia. Ehkäpä ette ottaneet uskoaksenne tätä näennäistä peruutusta, koska tapanne mukaan vastasitte, että minusta on tullut suljettu kirja; kaikissa tapauksissa en ollut suora teitä kohtaan. Arvelkaahan oliko minun luonteellani helppo puhua, kun asioiden tila vielä oli niin epävarma. Jos pidätte minua syyllisenä, antakaa minulle anteeksi ja lukekaa kaikella muotoa hyväkseni ne tunnustukset, jotka uskoin teille myöhemmin pienen, lombardilaisen kirkon luona, ja se täydellinen suoruus, jolla silloin puhuin teille.

Olin saapunut kotiin toukokuun ensimäisenä kolmatta päivänä ja kesäk. ensimäisenä päivänä en vielä tiennyt mitään Violetista. Arvelin, että hän oli kirjoittanut minulle poste restante ja kiiruhdin sinne tiedustelemaan. Postista en löytänyt mitään, mutta sitten tapasin kaupunginaseman postiljoonin, joka jätti minulle ulkomaisella postimerkillä varustetun kirjeen. Tartuin siihen: se oli häneltä.

Siinä saattoi olla elämä, saattoi olla kuolemakin. En uskaltanut uhmata kohtaloani keskellä ihmisvilinää. Tunnettehan nimettömän kujan, joka kulkee S. Maria ad muros kirkon itäsivua, parin askeleen päässä Portista? Kiiruhdin sinne. Joku pysäytti minut tiellä. Olin pahoillani, etten tervehtinyt ystäviäni. Eräs heistä muistaa vielä sanoneensa minulle: "Voitko pahoin? Olet niin kalpea." Tällä ruohoisalla kadulla yksinäisen kirkon ja vallitusten välillä avasin kirjeen ja luin seuraavat sanat:

"Jumalan tähden, antaudun, tiedättekö! Minun pitäisi olla hyvin surullinen, mutta olenkin kovin onnellinen! Ette tapaa minua enää Nürnbergistä. Lähden pois kesäkuun loppupuolella ja heinäkuun ensimäisenä päivänä olen Rüdesheimissä, Rheinin varrella vieraana Stehlen perheessä toistaiseksi, myöhemmin lähden Englantiin. Oi, ystäväni, nyt minulla ei enää ole muita kuin te! V.Y."