Santa Marian sivuovi oli auki. Menin sinne.

Vielä nytkin kaupungissa ollessani menen joka Päivä Santa Mariaan, kolmanteen kappeliin vasemmalla, joka on suuri, pimeä, molemmissa goottilaisissa akkunoissa maalatut ruudut. Sinne menin silloinkin ja minulle tuottaisi suurta surua, jos vanha penkki, jolle polvistuin, rippituolin ja reunuksen väliin, vaihdettaisiin toiseen.

Sellaisia hetkiä ei voi kuvata. Sieluni ilo ja kiitollisuus ei löytänyt sanoja. Jos joku hiljainen ääni pääsikin rinnastani, silloin kun siinä lepäsin, oli se tuskan vaikerrusta, gemitus inenarrabilis. Mitä saattaisin sanoa? Minulla oli se tunne, että Jumala oli lähelläni ja että henkeni vapautui.

Poikkean kertomuksestani puhuakseni vain teille, ystävättäreni. Toivoisin, että positiivinen filosofia tutkisi tällaisia ilmiöitä, selvittelisi puolueettomasti niiden arvon. Toivoisin, että se vertaisi niihin tiedemiehen sieluntilaa, kun hän on keksinyt tärkeän totuuden, taiteilijan liikutusta, kun hänen sielussaan välähtää suuren kauneuden aavistus, sen liikutusta, joka aikoo sankarillisesti uhrautua hyvän ja oikean puolesta. Luulen, että olisi helppo löytää niiden yhtäläisyys. Kaikki synnyttävät ne voimakkaan henkisen ilon tunteen, eroittavat ihmishengen sitä ympäröivästä, havaittavasta maailmasta, huumaavat sen saattamalla sen kosketukseen jonkun oudon kanssa, mitä heissä ei ennen ollut, mikä kuitenkin voi, sen he tuntevat, poistua heistä, ja minkä täytyy ehdottomasti olla olemassa itsensä tähden, vaikka kukaan ei voi selittää miksi. Me voimme kuitenkin kuvitella, että nämä monet kosketukset saavat alkunsa yhden, täydellisen olennon yhtälukuisista alotteista. Siis, jos tuo olento on olemassa, täytyy jokaisen mahdollisen kosketuksen olla samanluontoisen. Uskonnollinen henki koettaa päästä yhteyteen tosiaankin täydellisen olennon kanssa totuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa; uskonnollinen innostus pyrkii hänen puoleensa kaikilla ominaisuuksillaan, ja siitä seuraa samanluontoinen liikutus, vaikka paljon voimakkaampi kuin kaikki muut, joissa huumaava kosketus on rajoitetumpi. Jos kuvittelemme mielessämme kaivoksen luolien pimeydessä eläneitä ihmisiä ja heille prisman läpi tunkeutuvan auringon säteen täällä tämän, tuolla tuon värisen, salamankaltaista vaikutusta, huomaisimme heidänkin joutuneen nimettömän liikutuksen valtaan, koska he eivät tiedä, että noilla värivaikutuksilla on sama alkuperä: aurinko, joka yhdistää kaikki värit, aurinko, joka tekee vielä onnellisemmiksi meidät, joille se loistaa koko ihanuudessaan. Te tiedätte, rakas, että minulla valitettavasti aina on ollut taipumuksia taivaansinisen metafyysiikan ongelmoihin; pelkäänpä tosiaan, että talvella olin niihin liiankin vaipunut ollessani teidän salissanne, jossa minulta ei puuttunut taivaan sineä, ei metafysiikkaa, eikä lämpöä. Tämä on varmasti viimeinen; olkaa siis huoletta.

Menin kotiin ja puhuttelin veljeäni. Hän ei hyväksynyt hommiani. Tarkoitukseni ei nyt ole moittia häntä. Hän oli kunnon mies, sydämellinen mies, ja aina ystävällinen minulle, vaikka silloin en pysynyt voimieni mukaan paikallani lasten luona, jotka olivat kuudentoista kuukauden aikana menettäneet molemmat vanhempansa. Mutta ehkäpä hän ei silloin ajatellut kyllin tarkkaan moraalista velvoitusta, joka jo yhdisti minut miss Yves'iin ja yritti liian innokkaasti muuttaa mieltäni. Minä vihastuin ankarasti ja tein väärin päästäessäni suutuksissani huuliltani muutamia sanoja hänen vastustuksensa tarkoituksesta, sanoja, jotka ehdottomasti loukkasivat häntä. Pyysin häneltä heti anteeksi, mutta niiden vaikutus ei jäänyt ilmaantumatta. Hän sulkeutui kylmään välinpitämättömyyteen ja minä lopetin keskustelun pyytäen, ett'ei hän ilmaisisi asiaa kellekään. Muutamat kälyni kysymykset protestanteista Saksassa ja Englannissa, sekä hänen kasvojensa synkkä ilme saivat minut epäilemään, että hän kuitenkin oli puhunut, sillä en ollut vielä sanonut heille, että' Violet oli katoolinen.

Eräs toinen huomautus kälyni puolelta loukkasi minua. Talossamme oli minulla neljä huonetta, ja talo, joka oli hyvin suuri, oli ainakin kolmannelta osaltaan asumaton; kaksi perhettä saattoi mukavasti asua siinä Hän pyysi minulta yhtä huonetta kotiopettajattarelle, jonka hän aikoi ottaa, osoittaen peitetyin sanoin, että talo tuskin riitti heille. Minä olin tosiaan ajatellut, ett'en naimisiin mentyäni jäisi sinne, mutta nyt harmitti minua tuo enemmän tai vähemmän salattu vihamielisyys ja silloin ajattelin ensi kertaa jättää synnyinkaupunkini ja viedä Violetin Rooman tai Napoliin.

En kerro mitä vastasin miss Yves'ille. Silloin minusta tuntui, että koko sieluni tuli hehkui sanoissani ja siltä tuntui hänestäkin. Kun taas myöhemmin luin ne läpi, olivat ne minusta ja ovat vieläkin kovin köyhiä vastaamaan sitä, mitä silloin tunsin. Ei, en toista niitä, ne ovat agaven kuihtuneita lehtiä. Annan niiden pudota…

XXIX.

Kun olin järjestänyt asiani joksikin aikaa läksin Milanoon ja jatkoin sieltä Gotthardin linjaa Saksaan päin. Saavuin Frankfurtin kautta Mainziin neljäntenä kolmatta päivänä kesäkuuta. Olin saanut päähäni, että Violet oli kulkenut sitä kautta ja tein tämän oudon matkan kulkeakseni ainakin osaksi samaa tietä. Kun saavuttiin Rheinin yli vievälle rautasillalle valtasi minut syvä liikutus. Olin nähnyt Rheinin useita vuosia sitten sen lähteillä Rheinswaldshornin luona. Olin silloin aivan nuori, pääni oli täynnä Heinen säkeitä, Wunderhornin ballaadeja ja saksalaisia kuvia aina Kriemhildistä ja Hagenista Säkkingenin torvensoittajaan saakka. Minun mielestäni kätkivät Rheinin aallot, paitsi Niebelungien aarretta, suuria, runollisia rikkauksia; sen nimikin hurmasi minut ja olisin tahtonut nähdä sen komeimmillaan Wormsin ja Kölnin välillä. En tiedä mitä juhlaa Mainzissa vietettiin sinä iltana. Kuuluisa virta oli täynnä veneitä, siellä täällä kiilteli tulia; höyrylaivat menivät ja tulivat hitaasti soiton kaikuessa ja ilotulituksen räiskyessä niiden kannella; sähkömajakan tuli vilkkui kaukana ja väreili kaupungin talojen seinillä ja ihmisvirran täyttämillä rannoilla. En luullut, että Rhein olisi niin leveä Mainzin luona, ja ensimäinen vaikutelmani siitä oli hämmästys, mutta pian unohdin näyn ja ajattelin vain, että tuo mahtava virta veisi nainut tuonne, valojen ja veneiden taa, kaukaisten varjojen hämäryyteen, tuonne tuntemattomaan Rüdesheimiin, hänen luokseen.

Samana iltana kuljin pitkin Rheinin vartta. Taivaan pelottava tummuus, valot joella, hiljainen ja liikkumaton väkijoukko rannalla, riemuitseva soitto, johon tuon tuostakin sekaantui kiukustuneiden petojen mylvinä läheisessä eläintarhassa, muodostivat juhlallisen ja samalla kaamean tunnelman, mikä teki mieleni synkäksi. Läksin kiireesti pois, aloin määrättä harhailla autioilla kaduilla ja huomasin äkkiä olevani suurenmoisen hiljaisuuden ympäröimänä tuomiokirkon vieressä. Pysähdyin katselemaan hämärässä häämöttävien kupoolien ja tornien epämääräistä suuruutta. Siellä löysin jälleen suuren iloni ja palasin majataloon.