Sen sisällys oli seuraava. Minun veljeni ilmoitti minulle, että jos palaan kotia emme voi elää saman katon alla. Ja jatkoi, että koska kotitalomme on yhteistä omaisuuttamme, tahtoi hän tietää suunnitelmani ajoissa. Hän oli valmis lunastamaan minun osani omaisuudesta, ja jos sovimme sillä tavoin, ja jos en aikonut asettua muuanne, hankkisi hän meille asunnon ja järjestäisi sen ohjeitteni mukaan. Violetista hän ei puhunut sanaakaan, eikä lähettänyt sanaakaan hänelle.
Vastasin hänelle heti muutamalla kylmällä rivillä. Sanoin, että aioin asettua muualle, ja että olin antanut eräälle asianajajalle tehtäväksi neuvotella hänen kanssaan yhteisen omaisuuden luovuttamisesta. Sen jälkeen ei veljeni enää kirjoittanut minulle.
Kun muistelen seuraavia kahtakolmatta päivää, häikäisee valo minut. Muistan muutamia hetkiä kirkkaan selvästi, mutta en enää tiedä kuinka ne liittyivät toisiinsa, en enää muista, mikä tuli ensin ja mikä sitten, olen kadottanut käsitykseni ajasta; kaikki muistuu mieleeni vielä nytkin ja ainaisesti, aivan kuin nuo muistoni odotetun onnen osina jo kuuluisivat ikuisuuteen, ottaisivat ikuisen nykyisyyden muodon. En ensin aikonut puhuakaan niistä, mutta niiden suuri suloisuus viettelee mieltäni ja minä antaudun niiden valtaan, koska vain te, rakas, uskollinen ystävättäreni, kuuntelette minua. Kerron siis tuosta onnenajasta siinä järjestyksessä kuin muistot nousevat sydämestäni.
XXXVI.
Kerran auringon laskiessa istuimme, Violet ja minä, Geisenheimin lehmuksen alla, sillä aikaa kun rouva Stehle oli vieraisilla Monrepos'n huvilassa. Muistan vanhan, neljä vuosisataa nähneen lehmuksen, läheisen kirkon keskiaikaisine torneineen, huvilat kukkien keskellä, lintujen liverryksen ja suihkukaivojen lorinan ympäröiminä, hetken ja kirkkauden ihanuuden, kukkien ja ruohojen tuoksun tiellä. Olimme puhelleet yhdentekevistä asioista. Tuskin oli seuralaisemme poistunut, kun Violet kysyi: "rakastatko minua?" Vastasin silmilläni enkä huulillani, ja sitten ei puhuttu enää, joll'ei intohimon täyttämällä hiljaisuudellakin ollut sanoja.
"Kuinka täällä on suloista!" sanoi hän jonkun ajan kuluttua.
"Tahdotko, että jäämme tänne?" vastasin. "Elämään ja kuolemaan?"
"Oi, en!"
Hän sanoi "oi en" niin päättävästi! Katselin häntä ihmetellen. Hänkin katseli minua hymyillen. Näki, että hänellä oli sana sydämellään. Hän kuiskasi: "Missä agave kasvaa?" ja hieno puna levisi hänen kasvoilleen. Puhuimme italiaa, enkä tiedä miksi nyt vastasin englanniksi, aivan kuin joku olisi voinut ymmärtää puhettamme:
"I kiss you."