Tässä syyttää omatuntoni minua synnistä, jota kirjoihini lakkaamatta siroteltujen ylevien aatteiden lumoama maailma ehkä ei uskoisi minun tehneen, mutta joka liiankin hyvin sopii luonteeni sisäiseen pahuuteen ja kurjuuteen. En ollut antanut anteeksi veljelleni hänen vastustustaan ja sitä seurannutta kylmyyttä, vaan kannoin yhä halpamaista vihaa häntä kohtaan. Pitäen itseäni ylpeiden ja itsekkäiden taipumusteni mukaan inhimillisen vääryyden uhrina, lisäten muuhun vastenmielisyyteen ja kateuteen kuviteltua välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan arvelin sitäpaitsi mielessäni, että veljeni ja kälyni vastustivat avioliittoani, arvostelivat Violetia ja minua vielä katkerammin, vielä pahemmin kuin minun oli kohtuullista uskoa. Ja minä melkein iloitsin, sydämeni pahan tavan mukaan, tuosta vääryydestä, joka tavallaan teki minut vielä rakkaammaksi itselleni. Siispä Violetin aikomus kirjoittaa ystävällisesti veljilleni, herätti minussa äkillistä vastenmielisyyttä. En osannut voittaa sitä ja vielä vähemmin saatoin, sen lisäksi, olla suora. Vastasin siis, ett'en vielä ollut puhunut mitään sukulaisilleni, että tällä hetkellä ei tarvitse kirjoittaa, että avioliitostani ilmoittaminen kuului kaikella muotoa etupäässä minulle ja että veljeni velvollisuus oli sitten ensin kirjoittaa morsiamelle.
Violet näytti hämmästyvän ja tulevan pahoilleen sanoistani. Silloin ymmärsin, että pitkitetty vaitiolo minun ja sukulaisteni välillä saattoi loukata häntä ja se tuotti minulle enemmän surua kuin se, ett'en ollut puhunut totta.
"En tahtoisi erottaa sinua perheestäsi", sanoi hän katsomatta minuun.
Pyysin, ett'ei hän kiusaisi itseään ajattelemalla sellaista, selitin hänelle, että naimisiin mentyäni olisi minun taloudellisista syistä mahdotonta jäädä kotitalooni ja että aioin siirtää asuntoni Firenzeen, tai Romaan, yleensä johonkin suureen kaupunkiin, missä olisi helpompi opiskella ja parempi ilmanala kuin synnyinseudullani.
Näytti siltä, ett'eivät suunnitelmani juuri saaneet Violetia vakuutetuksi ja että hän pelkäsi olevansa syynä moiseen päätökseen.
"Älkäämme puhuko siitä", sanoi hän, hymyillen suloista hymyään. "Puhukaamme vakavasti, monista vakavista asioista, eikö niin? Meidänhän pitäisi olla erittäin ymmärtäväistä väkeä!"
Puhelimme sitten avioliitostamme. Ensin oli Violet aikonut, että häämme vietettäisiin Englannissa erään vanhan orpanan luona, joka aina oli suonut hyvää hänelle, siksi, ett'ei hän kyllin hyvin tuntenut harvoja ja kaukaisia sukulaisiaan Roomassa. Mutta orpana, jolle Violet oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, pelkäsi nähtävästi, heikon terveytensä vuoksi, näitä hänen kodissaan vietettäviä häitä, ja vastasi puoleksi kieltäen. Päätettiin siis hyväksyä Stehlen kunnon perheen ystävällinen tarjous, ja sen vuoksi jouduttaa hääpäivää niin paljon kuin mahdollista. En tuntenut preussilaista, ulkomaalaisten avioliittoja koskevaa lainsäädäntöä, en tosiaankaan tiennyt miten tuli menetellä ja mitä todistuksia tarvitsisin. Ei herra Stehlekään, jolle heti puhuimme siitä, tiennyt niitä asioita. Silloin juolahti mieleeni, että voisimmehan vihityttää itsemme ainoastaan kirkollisesti Rüdesheimissä vapaina toimituttamaan siviilivihkimisen Italiassa. Violetista oli se yhdentekevää, mutta minusta näytti, ettei ehdotus oikein miellyttänyt Stehlejä.
Sen vuoksi hylkäsimme sen ja koetimme heti ottaa selvän preussilaisen lain vaatimuksista.
Kun sinä päivänä palasin Hotel Kraussiin, painoi sydäntäni epäsuoruuteni Violetia kohtaan, omaisiini nähden. Majatalossa odotti minua pahaa ennustava kirje veljeltäni. En muistaisikaan sitä, jollei se selittäisi miksi hän ei ollut saanut varmoja uutisia siitä, mitä Rüdesheimissä tapahtui, ennen minun paluutani.
Nähtävästi oli veljeni kirjoittanut ja kälyni ajatellut. En tahdo, enkä saakkaan kantaa vihaa tuota nais-raukkaa kohtaan, mutta kaikissa tapauksissa oli kirje pahantuulen vallassa kirjoitettu ja sen joka rivillä näkyi jonkunmoinen taistelu kynää kuljettavan käden ja ajatusten välillä.