COOK'IN KOLMAS MATKA.
1776-1779.
Kun Cook palasi kotimaalleen toiselta matkaltaan, jonka kautta hän oli poistanut viimeinkin kaikki unelmat "eteläisestä mantereesta" ja laajentanut suuressa määrin aikalaistensa tietoa Tyynen meren saarista, puuhattiin Englannissa uutta tutkimusretkeä. Tällä kertaa ei se tarkoittanut kuitenkaan maapallomme eteläistä puoliskoa, vaan päinvastoin pohjoista. Tahdottiin, näet, tutkia oliko Amerikan pohjoispuolitse mitään kulkuväylää (n.s. luoteisväylää) Tyyneesen mereen. Tähän asti oli semmoista väylää turhaan haettu Hudson'in ja Baffin'in lahtien kautta; nyt päätettiin lähettää tutkimusretki samassa tarkoituksessa Tyynen meren puolelta. Semmoista yritystä varten tarvittiin tietysti johtajaa, jolla olisi taitoa ja kokemusta jäämeri-matkojen vaivoja sekä vaaroja kestämään, ja soveliain mies siihen tarkoitukseen oli epäilemättä Cook.
Vaikkapa Cook oli äskettäin saanut kapteenina edullisen aseman Greenwich'in observatoriossa, ei hän kuitenkaan tahtonut nauttia hiljaisen elämän lepoa, vaan antautui jälleen innokkaasti tutkimuksen palvelukseen. Mielihyvällä otti hän siis vastaan tarjona olevan ylipäällikkyyden Resotution ja Discovery laivoilla, jotka olivat määrätyt uudelle retkelle ja joista viimemainittu oli kapteeni Clerke'n johdossa. Retken tarkoituksena oli purjehtia Hyvän Toivon niemen ohitse Tyynen meren vesille, käydä Uudella Seelannilla sekä Seurasaarilla, purjehtia sitten pohjoseen ja pyrkiä Pohjoisen jäämeren kautta Atlantin valtamereen; sen jälkeen olisi retkikunnan jälleen palaaminen Englantiin seuraten sitä tietä, joka olisi maatieteellisille tutkinnoille edullisin.
Heinäkuun 12 p:nä 1776 lähti Resolution Plymouth'in satamasta etelää kohden ja yhtyi vasta marraskuussa Hyvän Toivon niemellä Discoveryyn, joka oli lähtenyt liikkeelle myöhemmin ja viipynyt sitten myrskyjen tähden matkalla. Varustettuaan itsensä runsaasti ruokavaroilla, koti-eläimillä y.m., lähtivät molemmat laivat marraskuun lopulla purjehtimaan itään päin pitkin Intian meren selkää. Matkalla kävivät Englantilaiset Prinssi Edwardin ja Kerguelen'in saarilla. Ne olivat autioita, asumattomia, mutta viimemainittu (50 etel. leveysasteen kohdalla) tarjosi kuitenkin turvallisen satamapaikan valtameren myrskyissä purjehtiville. Sen kallioisilla rannoilla nähtiin suurissa määrin hylkeitä, pingviinejä ynnä muita vesilintuja, jotka kaikki olivat peräti pelkäämättömiä, niin että niitä oli varsin helppo pyydystää.
Tammikuussa v. 1777 saapui Cook Van Diemen'in maalle, jonka alhaisella kannalla olevat asukkaat kuuluivat samaan heimoon kuin Uusihollantilaisetkin. Pitäen nytkin tätä saarta Uuden Hollannin etelä niemenä, jatkoi Cook matkaansa ja saapui helmikuun alussa Uuteen Seelantiin samalle paikalle, jossa hänen ennenkin oli ollut tapana viipyä ja jossa nuo kymmenen Furneaux'in miestä oli saanut surmansa. Alkuasukkaat luulivat että Englantilaiset tulivat nyt kostamaan kansalaistensa kuolemaa ja olivat sen vuoksi alussa suuresti peloissaan. Kun he sitten huomasivat ett'ei tulokkailla ollut mitään kostotuumia, tulivat he hyvin ystävällisiksi ja rakensivat hämmästyttävällä nopeudella itsellensä majat Englantilaisten läheisyyteen.
Alkuasukasten joukossa oli eräs Kahura nimineen päällikkö, jonka sanottiin olleen johtajana Furneaux'in miehiä vastaan tehdyssä hyökkäyksessä. Englantilaiset kysyivät syytä tuohon julmaan tekoon ja saivat kuulla että kun nuo kymmenen onnetonta kerran aterioitsivat, sieppoilivat muutamat alkuasukkaat leipää ja kalaa heidän käsistään. Kun joku näpisteliöistä oli siitä saanut ansaitun kurituksen, kiihtyivät toiset villit ja hyökkäsivät Englantilaisten kimppuun tappaen heistä jok'ainoan. Muutamat Uusiseelantilaiset ja etenkin Omai, joka nyt seurasi Englantilaisten mukana takasin kotiseuduilleen, kehoittivat Cook'ia kostamaan Kahuralle, mutta sitä englantilainen päällikkö ei tahtonut enää tehdä. Päinvastoin näkyi hän antavan arvoa Kahuran uljaalle käytökselle, tämä kun kaikista vihamiestensä kuiskauksista huolimatta pelotta kävi Englantilaisten laivassa. Kerran oli hän niinikään siellä koko perheensä kanssa. Silloin toi hänet Omai kajuutaan sanoen Cook'ille: "tässä on Kahura, lyö hänet nyt kuoliaaksi!" ja huomattuaan ett'ei hänen tahtonsa tullutkaan täytetyksi, lisäsi hän kummastellen: "miks'et lyö häntä kuoliaaksi? Olethan sanonut että Englannissa hirtetään jokainen, joka murhaa toisen; tämä mies on murhannut kymmenen, ja sinä et tahdo ottaa häntä hengiltä".
Kun Cook oli huomannut että ne eläimet ja kasvit, joita hän oli viime matkallaan jättänyt Uuteen Seelantiin menestyivät hyvin, antoi hän nytkin alkuasukkaille sikoja ja vuohia. Sitten lähti hän taas saarelta otettuaan mukaansa pari Uusiseelantilaista, jotka ilmoittivat haluavansa seurata Englantilaisia.
Terveys saarilla tapasivat Englantilaiset vihamielisiä asukkaita ja päättivät sen vuoksi purjehtia Ystävyyden saarille, joilla Cook toivoi varmaankin saavansa hyvän vastaanoton osakseen. Eikä hän siinä toivossa pettynytkään. Juhlaleikeistä ja tansseista, joita asukkaat toimittivat Englantilaisten kunniaksi, ei tahtonut tulla loppuakaan. Kerrankin oli semmoiseen tilaisuuteen kokoontunut alkuasukkaita aina 3,000 paikoille. Muun muassa näytettiin Englantilaisille kaksintaistelua, jossa kamppailtiin nuijilla sekä nyrkeillä ja muutamat vanhat miehet olivat palkintotuomareina. Englantilaisten suureksi kummastukseksi astui viimein esille kaksi naistakin, jotka nyrkkitaistelussa osoittivat yhtä suurta taitoa ja sukkeluutta kuin miehetkin. Kun sitten Englantilaiset puolestaan näyttelivät alkuasukkaille sotaäksiisejänsä, polttivat ilotulituksia ja laskivat ilmaan saarelaisten suureksi kummastukseksi muutamia raketteja, eivät nämäkään tahtoneet olla Pekkaa pahempia ja toimittivat vieraillensa komeat tanssihuvit. Ne alkoivat soitannolla, jossa käytettiin puunrungosta koverrettuja soitinkoneita ja samalla saatiin kuulla soinnukkaita laulujakin. Sitten seurasi itse tanssi. Ensin esiytyi kaksikymmentä ruususeppeleillä ja köynnöksillä kaunistettua tyttöä ja niiden jälkeen viisitoista nuorukaista. Tanssi kävi alussa hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin ja Englantilaisten täytyi todellakin ihmetellä tanssijain osoittamaa tavatonta ruumiin notkeutta.
Mutta Cook'ia miellytti ennen kaikkia se järjestys, jonka hän huomasi näiden saarien valtiollisissa oloissa. Siellä oli muodostunut jonkunlainen keskiaikamme läänityslaitokseen vivahtava kuningasvalta. Ylin hallitsija oli Pulaho niminen sangen älykäs mies. Hänen alapuolellaan oli sitten joukko alakuninkaita eli vasalleja. Valtiasten suhde alamaisiinsa oli mitä paras ja kokouksissa, joissa keskusteltiin yhteisistä asioista, vallitsi sangen kiitettävä sopu ja järjestys.