Hän uskoi, tuli takaisin
Maahamme, meille kertoi
Pimeydestä sielujen,
Jolle ei kuultu vertaa:
Rakkaudesta Herramme
Hän puhui, puhuu vielä,
Vaikkeivät vielä korvamme
Ääntänsä kuulla siedä.
Hän uskoi, nukkui uskossa,
Kun kutsu äkillinen
Pois riisti hänet joukosta
Näkyväst' uskovien.
Herralle uskoss' uhrattu
Elämän-tehtävänsä,
Tää siemen-jyvä kylvetty,
Ei kuole ikänänsä.
Herra taitti.
(Neiti Lydia Stenbäck'in kuoleman johdosta).
Kasvitarhassa kukkanen
Ihanist ihanaisin
Kukki, loistaen, lemuten,
Ihastus lumovaisin!
Mutta hoitaja surukseen
Kerran aamulla varhain
Näki kukkasen kadonneen:
»Poiss' on aarteemme parhain!»
Niin hän huudahti, tutkien
Kuka työn teki moisen,
Kunnes ennätti kysellen
Luokse vartijan toisen.
Tämä tyynesti vastasi:
»Herra itse sen taitti,
Ihaillen sitä suuteli,
Sydämellensä laitti».
Silloin hoitaja ihastui:
»Herra itsekö taitti?»
Silmä suruinen ilostui:
»Sydämellensä laitti!
Sitten syytä ei suremaan,
Omansa ol' kukka —
Että poimi sen, sehän vaan
Osottaa rakkautta.»
Charles Haddon Spurgeon.
Kuin koite päivän on kultainen,
Mi ain' yhä kirkastuu,
Kun nousev' aurinko säteillen
Kesk'-otsalle kohouu
Jo taivon kirkkahan — samoin on
Elämä uskovaisen:
Luottava Herraan horjumaton,
Se nousevi valaisten.
Ja niinkuin päiväkin laskullaan
Luo hehkuvan katsehen,
Viel' iltaruskossa soihdullaan
Taivahan valaisten —
Niin elonpäiväkin uskovan
Luo ruskoa toisinaan,
Kun Herra työstähän palveljan
Vie luoksensa kunniaan.