»Isän sydämmeen eipä totta vois
Tulta sytyttää, mikä liekin lois
Ihanamman kuni kukka, hapsi tää,
Äiti nämät hälle heti lähettää:
Myöskin äidin lempi Anni-kultaseen
Tämän kautt' on saanut uuden virikkeen;»
Äidin silmä ilon tulta loi.
»Anni lähettää vielä jotakin,
Äiti, jospa vain oikein tietäisin
Voiko kirjeessä myös sitä lähettää!»
»No mitä, kultasein?» äiti hymähtää.
Anni, hiljakseen ja hieman kainoksuin,
»Yh… Yhden suutelon,» vastaa hymysuin:
Anni kukkastahan suuteli.
— — — — — — — — — — —
Mutta kaukana armahaisistaan
Isä vieraassa maassa, kodistaan
Uneksuen istuu työssä yksinään,
Kaipio kun saapi mielen ikävään,
Kunnes äkin ääni outo herättää
Unelmista mielen: »Teille kirje tää.»
Postintuoja menee menojaan.
Isä aukaisee, katsoo, hämmästyy;
»Kukka, kihara!» silmä kyyneltyy —
Suutelon hän suopi kumpaisellekin
Ennenkun hän, kautta sumun kyynelten,
Näki ensimmäistä tervehdystäkään,
Saati lukea voi koko kirjettään:
Parhain saapui Annin suutelo.
Lukein kirjettä silmä kirkastuu,
Sydän sykkivä riehuu, riemastuu,
Eikä ennätä hän ennen näkemään
Loppua, kun hällä taas on kädessään
Kihara ja kukka, joita suutelee,
»Isän silmäterä, Anni,» haastelee,
»Kihara ja kukka — suutelo!»
Toivo.
Luoja kaikki luotuansa
Kun ol' työnsä päättänyt,
Oli myöskin toimintansa
Jokaiselle määrännyt.
Silloin astui Luojan luoksi
Vielä henki kainoinen.
Hän ol' nöyryytensä vuoksi
Työttä jäänyt ainoinen.
Katseen nöyrän luodessansa
Anoi: »Isä korke'in!
Muilla on jo toimintansa,
Määrää toimi mullekin!»