Tämän kuuli peippo puussa
Sanoi: »Kuule, ystävä!
Miksi surulaulu suussa
Istut luonnon sylissä?»
»Iloon luotiin linnut pienet,
Luoja heitä holhoilee.
Senpä kyllä, veikko, tiennet.
Kiitä Herraa, iloitse!»
Varpunen sen kuuli aina
Siitä päivin laulelee,
— Ei sen mieltä murhe paina, —
Talvellakin riemuitsee.
Vanhuus.
Vanha ikä elämälle
Onpi kultakaunistus,
Elon ehtoo, kuolemalle
Pyhä, vakaa valmistus.
Se on ilta ihana
Elon päivän oltua.
Vanhat vaivoja on nähneet
Tuskiakin tunteneet.
Kyyneleillä kylvön tehneet,
Päivän kuorman kantaneet
Nuoruudessa. Vanhana
Nauttikoot he lepoa!
Koska kerran kuolemalla
Herra vaivat vanhojen
Lopettaapi, paremmalla
Elämällä palkiten,
Silloin sielut korkeaan
Kohoavat kunniaan.
Lapsi ja isä.
»Katsos, äitisein, kaunis kukkanen,
Jonka korkean alppirintehen
Varvikosta poimin; — punalehtiään
Aukaisee, kuin Anni sini-silmiään,
Koska päivyt vuorten lunta kullallaan
Kirkastaa, ja äiti, ylösnoustuaan,
Suutelolla hänet herättää.
»Anni isänkin tämän nähdä sois:
Tokko lähettää sitä hälle vois?
Täss' on Annin päästä pieni kihara
Myöskin hälle — äiti, katsos!» ihana
Lapsi kultahapsen antoi äidilleen,
Joka kyynelsilmin lausui kullalleen,
Häntä tulisesti suudellen: