Lapsi ja äiti.
»Oi kurjaa osaa! Köyhinä vaan
Elää saamme, kuin tomussa maan
Nuo matoset pienet tuolla.
Nälkää, vaivaa, tuskia ain'
Kärsiä saamme ja rikkaat vain
Levossa elää ja kuolla.»
Niin lausui lapsi; äitipä loi
Katsehen hellän lapsehen: »Oi!
Lapseni, ennen voisit
Miettiä: Köyhyys, vaivaa jos tuo,
Kuitenkin sielulle iloa suo,
Kuin rikas olevas soisit.»
»Sill' aarteet ihmisen kalleimmat
Ja sielun tavarat puhtaimmat
Voi köyhäll' useimmin olla:
Nöyryys, mielen puhtaus, toivo
Luojahan luja, luottamus oiva,
On taivaan tavara heillä.»
»Vaan rikas päinvastoin usein on
Ylpeä, turmeltunut, iloton:
Tuskat tuntoa kalvaa.
Hänt' ahneus vaivaa, himot saa
Yhä valtaa, puhtaus katoaa,
Sairaus voimia halvaa.»
»Vaan paitsi näitäkin muista nää
Asiat: ei ole osuus tää
Pieni omamme täällä;
Se armolaina Luojalta vaan,
Joka meille antaa armostaan
Perinnön pilvein päällä.»
Metsätähti.
Kuule, kaunoinen tytti lehdon,
Sinä, tuutima nurmikehdon,
Metsätähtönen sorja.
Lumivalkea pint' on sulla,
Yhtä puhdas jos mieli mulla,
Oisi sieluni korja!»
Näinpä neitosen ruusuhuulen
Kuiske kuului, kun, iltatuulen
Suhistessa, hän rannan
Nurmilievettä liihotellen
Kävi, seppeltä solmiellen: —
»Kelle tään minä annan?»
»Äidillenikö armahalle,
Sisarelle murehtivalle,
Vaiko veikolle — kelle?
Eipä näille, mut rakkahalle,
Isänmaalleni armahalle
Poven' hehkuvi helle.»