18 28/8 88.
I.
Myrskyisellä kevätsäällä nousi
Kukka maasta verin huuhdotusta,
Nousi ruusu kaunis valkolehti:
Terä täynnä taivon puhtautta,
Sielun suloutta silmä kirkas;
Lehtilöihin hienon hienoisihin
Kirjoitettun' oli kieli kaunis —
Satumailma salattuna kieleen —
Ja sen helpehissä kiilsi kaste
Taivahasta, veres luomaneste,
Innostuksen tuima tuliahjo.
— Siten puhjennunna kukka armas,
Rajutuulten tuudittaman' ollen,
Ujost' aukeneepi auringolle,
Valon, elon ikikantajalle.
Silloin — katsos! kuni Memnon-patsas
Aurinkoisen ensi sätehestä
Helähtääpi ilo-soitantohon,
Sydämmestä ani hehkuvasta,
Niinpä ihmeruusun kieli aukes,
Sanat sulivat sen sulosuussa!
II.
Kansa kuuli ihastellen
Kuuli äidinkieltä,
Kuinka tunne tulkitsevi
Suomalaisen mieltä.
Ihanasti värähteli
Kansan laaja povi —
Kansanlapsell' aukeneepi
Sivistyksen ovi.
Niinkuin nousee kevätsäällä
Kukkaa kaikellaista,
Niin nyt nousee kansassamme
Orast' ihanaista.
III.
Silloin — kesken toimiansa —
Kuni kautta loihdun —
Sortui, jätti kädestänsä
Valistuksen soihdun.
Viel' ei lehti kellastunut
Syksyn satehissa,
Viel' ei kukka kuihtunut, kun
On jo katehissa.