Ah! Toivotonna neiti
Hitaasti hiihtelee,
Ja rukoileva katse
Ympäri liitelee,
Kuin rauhatonna lintu
Armoa anelee
Ja turvaa metsän puilta,
Kun taivas kylmenee.
Jo hämäräks' käy ilta,
Ja metsä peittyy — oi!
Lumehen — kankahilta
Jo suden ääni soi.
Vaan kiihtyy kylmä viima,
Ja henki hyytävä
Sivelee kasvopäitä
Ja viiltää sydäntä.
Ja loistettaan luo kuuhut,
Ja pilvitarhastaan
Käy säihkyväiset tähdet,
Levolle lapset maan;
Mut' impi yhä hiihtää:
Ah! Tylsä — suloton
On sammuvainen katse,
Ja jalka voimaton.
»Oi koti! Enkö nähdä
Sinua enää voi?»
Niin huokaa hän — vaan toivo
Se kerran vielä soi
Voimia ponnistella
Ja — koti pilkoittaa:
Viel' yritys — ja impi
Jo kodin nähdä saa!
»Oi! kiitos, Isä taivaan
Siis viime kerran saan
Nyt nähdä kodin armaan
Ja vanhemmatkin — vaan
Nyt auta, Herra armas,
Jo voimat uupuvat
Hyvästi, isä, äiti
Ja siskot armahat!»
* * * * *
On kylmä talvi aamu,
Ja härmäkukkasiin
Säteilee kulta rusko,
Ja lumen kiiltäviin
Kiteisiin säde päivän
Luo ensi suutelon:
Niin havahuttaa luonnon,
— Herättää inehmon.
Vaan nurmen nietoksella
Nyt neiti uinahtaa
Ja lumivillasilla
Hienosen sijan saa:
Levossa lepää päähyt,
Ja silmä ummistuu,
Poskilla jäiset ruusut,
Ja suljettuna suu.
Ei, kotihin hän päässyt
Ei tähän matalaan —
Vaan Yli-Isän luokse
Hän pääsi kotiaan:
Ei siellä kylmän vaivat,
Ei tuskat ruumistaan
Nyt sullo — Karitsalle
Hän laulaa kiitostaan.
Tunne ja kieli.