»Oi, kuinka suuri auvo on
Ett' olen kurja, avuton
Häneltä armon saanut!
Tää Vapahtaja korkehin
Nyt aih' on ilon' ihanin —
On sieluntuska laannut.
»Kuitenkin taasen aavistus.
Kamala, synkkä vavistus
Lävistää sieluani:
Kuin viime kerran levähtää
Sais' täällä tämä kallis pää,
Oi — mun Vapahtajani!»
Näin tuntehet käy riitaiset:
Iloiset, surumieliset,
Marian sydämmessä;
Näkyvi syvä rakkaus
Ja kiitollinen uhraus
Kasvojen ilmehessä.
Nyt alabaster-astian
Kallihin, jalon, kirkkahan
Hän käsillänsä nosti —
Voidetta hyvän hajavaa,
Kallista ylen, vuotavaa
Sen täyden eilen osti.
Kas, äkisti hän särki sen,
Vuodatti jalon voitehen
Herramme päälle kaikki:
Kuin suloisena sauhuna
Mirhami-tuoksu ihana
Nyt huonehesen laski.
Marian aatett' ylevää
Ei Juudas voinut käsittää,
Vaan moitti nurkumielin.
Mutt' itse Herra ymmärsi
Ja Mariata puolusti —
Se Marialle kyllin.
Hän oli Herran voidellut
Ja rakkaudest' uhrannut
Mik' oli kallihinta:
Se oli paras palkinto,
Kuin taivahinen soitanto,
Sielulle autuinta.
Merellä.
I.
Jumala, suuri Luoja, Lunastaja,
Taivahan, maan ja meren perustaja!
Suuret Sun työsi, käsialas suuret,
Syvähän tunkee viisautes juuret.
Kuohuva aalto vihaisesti ulvoo,
Myrskyvä tuuli väsymättä valvoo,
Aurinko armas pilven alta paistaa.
Kultana säde kimeltävä loistaa,
Aallossa hetken kirmaellen, kirkas,
Kunnes jo sammui — pilvi päivän peitti.