Saulin sielun langennehen
Pimeys kun peitteli,
David soitti kanneltansa:
Pahat henget pakeni!
Kansanhengen kärsiessä
Pimeimpiä aikojaan,
Suomen kannel kai'utteli
Ihaninta soittoaan.
Kansa kärsi, vuoti verta:
Itki kieli kanteleen;
Mutta soiton kyynelistä
Vuosi voimaa sydämmeen.
Kansa kesti, vaarat voitti —
Riemu rinnat liikuttaa:
Vapis kieli kanteleessa,
Sydänkulta kuohahtaa!
* * * * *
Uusi polvi vainioilta
Niitti viljan kypsyneen,
Uusi into virkistytti
Kansanhengen elpyneen.
Mutta kannel, soitto Suomen,
Salomaille saarekseen
Unhotettu, yksinänsä
Itki kaihon kyyneleen.
Nyt on kannel unhotettu!
Niinkö? Eipä vainenkaan:
Konsa sydän tuskiansa,
Kansa soittaa kanneltaan.
Joutui uusi tuskan aika —
Leipä loppui kansalta:
Kamalinta niittoansa
Niitti nälkä — kuolema.
Silloin kansan tytär kaino
Kanteloisen polvelleen:
Mitähän, jos yrittäisi
Sillä leipää lapsilleen?