Joka tapauksessa antoi kuningas asiaan suostumuksensa, ja puoli tuntia myöhemmin käveli kauhea susi linnanpihalla ja Matti pari askelta sen takana, nuija olkapäällä, aivan kuin paimen seuraa suosikkikaritsaansa.
Kuningas, kuningatar ja prinsessa olivat varmassa suojassa parvella, mutta upseerit ja hoviväki, jotka vartioivat suurella kentällä, unohtivat kaiken arvokkuutensa nähdessään hirviön tulevan sisälle ja alkoivat juosta minkä käpälistä pääsi porteille ja veräjille, mutta susi nuoleskeli vain leukapieliään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Eiköhän maistuisi hyvältä, kun saisi pari teistä aamiaiseksi!"
Kuningas huusi: "Ah, sinä väkevä Matti, vie pois tuo kauhistava susi, niin saat minun tyttäreni", mutta Matti ei välittänyt hänen käskystään vähääkään.
Hän otti esille huilun ja alkoi soittaa minkä jaksoi, eikä koko pihassa ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ruvennut tanssimaan parasta polskaa, ja sudenkin täytyi nousta takajaloilleen ja tanssia toisten keralla minkä käpälät kestivät.
Osa väestä pääsi pujahtamaan sisälle ja sulkemaan ovet jälkeensä, niin että soitto ei voinut enää heihin vaikuttaa, mutta Matti jatkoi soittamistaan ja ulkona olevat ulvoivat ja tanssivat, ja susi tanssi ja ulvoi tuskasta, kun koipia pakotti, mutta piti koko ajan silmällä punatukkaista, joka tanssi ulkona toisten keralla.
Mihin hyvänsä punainen meni, kulki susi perästä ja tuijotti häntä lakkaamatta toisella silmällään, mutta toisella seurasi Mattia nähdäkseen, sallisiko tämä sen syödä punatukkaisen. Mutta Matti pudisti päätään keskeyttämättä musiikkia, ja punapää ja susi ulvoivat ja tanssivat, kunnes olivat aivan nääntymäisillään väsymyksestä.
Kun prinsessa näki, ettei ollut tarkoitus ketään surmata, huvitti häntä hullunkurinen asema, mihin punatukkainen oli joutunut, siinä määrin, että hän rupesi helakasti nauramaan, ja heti huusi Matti: "Kuningas, minulla on kaksi kolmas-osaa teidän tyttärestänne!"
"Ah, kolmas-osia tahi kaikki tyynni", sanoi kuningas, "mutta ajahan ensin ulos tuo hirviö, niin näemme sitten miten käy."
Silloin Matti pisti huilun taskuunsa, ja hirviölle, joka istuutui penkereelle läähättäen ja melkein pyörtymäisillään, hän sanoi:
"Mene tiehesi vuorillesi, rakas ystäväni, ja elä kuin kunnolliselle eläimelle sopii, ja jos minä milloinkaan saan kuulla, että sinä olet tullut seitsemän penikulman lähelle mitään kaupunkia, niin —" Enempää hän ei sanonut, mutta sylki kämmeniinsä ja heilautti nuijaansa. Siinä oli kaikki, mitä peto parka tarvitsi: se laski häntänsä koipien väliin ja meni käpälämäkeen katselematta kehenkään kuolevaiseen, eivätkä aurinko, tähdet ja kuu nähneet sitä sen koommin kaupungin ympäristöllä.