"Täällä, kunnon mies", vastasi Viirusilmä. "Luojan rauha, ettekö tahdo istahtaa?"
"Kiitoksia paljon, hyvä rouva", sanoi toinen ja istuutui. "Minä luulen, että te olette rouva Hongankolistaja?"
"Olen kyllä", sanoi Viirusilmä, "ja minä toivon, että minulla ei ole mitään syytä hävetä miestäni."
"Ei", sanoi Rutimo-taatto; "hänen sanotaan olevan Irlannin voimakkaimman ja urhoollisimman miehen. Mutta yhtäkaikki tiedän toisen lähitienoilla asuvan, joka kernaasti tahtoisi hieman katistella hänen kanssaan. Onko teidän miehenne kotona?"
"Ei, ikävä kyllä, nyt hän ei ole", vastasi Viirusilmä, "ja jos ihminen konsanaan lähtee kotoaan vihoissaan, niin läksi hän todellakin tällä kertaa. Hän sai kuulla, että muuan suuri venkale, joka on olevinaan jättiläinen ja jonka nimi on Rutimo-taatto, oli siltarakennuksella häntä etsimässä, ja heti hän meni sinne koettaakseen tavata häntä, jättiläisparan itsensä vuoksi toivon, että he eivät toisiaan kohtaisi, sillä siinä tapauksessa Hongankolistaja hänet kyllä heti pehmittää."
"Onko asianlaita niin?" sanoi toinen. "Minä olen Rutimo-taatto, ja minä olen etsinyt häntä kahden kuukauden ajan, mutta hän on aina pysynyt syrjässä, enkä minä ole lepäävä päivää enkä yötä, ennenkuin hänet kohtaan."
Kun hän oli tämän sanonut, puhkesi Viirusilmä kaikuvaan nauruun ja katseli Rutimo-taattoa, ikäänkuin tämä olisi ollut mitätön raukka.
"Oletteko koskaan nähnyt Hongankolistajaa?" kysyi hän sitten, ja hänen äänensä tuli äkkiä vakavaksi.
"Miten olisin voinut häntä nähdä?" sanoi Rutimo-taatto. "Hänhän on aina pysyttäytynyt matkojen päässä."
"Juuri sitä saatoin uskoa", vastasi Viirusilmä. "Minä arvasin sen, ja jos seuraatte minun neuvoani, viheliäinen miesparka, niin rukoilkaa päivät ja yöt, että hän ei koskaan osuisi teidän tiellenne, sillä siitä tulee teille surun päivä.