"Tarkoitan!" karjui toinen. "Kaksi parasta hammastani on leuoistani poissa."
"Ah", sanoi Viirusilmä, "se on Hongankolistajan leipää — ainoaa leipää, mitä hän kotona ollessaan syöpi, mutta minä unohdin mainita, että sitä ei voi syödä kukaan muu kuin hän ja lapsi tuolla kätkyessä. Sitäpaitsi ajattelin, että te olitte voimakas pikku mies kokoonne nähden, enkä minä tahdo loukata henkilöä, joka kuvittelee voivansa tapella Hongankolistajan kanssa; mutta tässä on toinen leipä; ehkä tämä on vähän pehmeämpää."
Rutimo-taatolla oli oikein ahmatin nälkä, siksipä hän tarttui heti toiseen leipään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ilkeä ulvonta, kaksin verroin niin äänekäs kuin edellinen.
"Tuli ja leimaus!" karjui hän. "Ottakaa pois leipänne niin kauan kuin minulla on vielä ainoatakaan hammasta suussa; nyt minä olen menettänyt vieläkin kaksi."
"Mutta hyvä mies", vastasi Viirusilmä, "jollette voi syödä leipää, niin jättäkää se hiljaa ja rauhallisesti älkääkä herättäkö pojannallikkaa kätkyessä; kas niin, nyt hän on hereillä!"
Nyt päästi Hongankolistaja huudon, joka säikähdytti jättiläistä; eihän tämä ollut odottanut kehtolapsen päästävän moista ulvontaa.
"Äiti", huusi Hongankolistaja, "minun on nälkä, anna minulle jotakin syödä."
Viirusilmä antoi hänelle leivän, jossa ei ollut rautakehää, ja kahta minuuttia lyhemmässä ajassa oli poika syödä natustanut sen kokonaan.
Rutimo-taatto seisoi kuin salaman lyömä ja kiitti sydämessään onnensa tähteä siitä, ettei ollut sattunut tapaamaan Hongankolistajaa kotona, "sillä", ajatteli hän, "mitenpä minä voisin vastustaa miestä, joka voi syödä sellaista leipää ja jonka kätkyessä oleva poikakin pureskelee sitä aivan silmieni edessä".
"Tahtoisinpa nähdä poikaa kehdossaan", sanoi hän Viirusilmälle. "Sanonpa teille, että sitä lasta, joka syöpi tuollaista ravintoa, kannattaa lähempääkin katsella, eikä sen pojan ruuassapitäminen huonona kesänä tule olemaan mikään laiskurin tehtävä."