"Ylen kernaasti", sanoi Viirusilmä. "Nouse ylös, palleroiseni ja näytä tälle kiltille pikku miehelle jotakin, joka on kunniaksi isällesi Hongankolistajalle."
Hongankolistaja, joka oli puettu, mikäli mahdollista, pojan muotoiseksi, nousi ja kysyi Rutimo-taatolta: "Oletko vahva?"
"Mikä ääni noin pienellä pojalla!" huudahti toinen.
"Oletko vahva?" toisti Hongankolistaja. "Voitko puristaa vettä valkoisesta kivestä?" kysyi hän ja laski kiven Rutimo-taaton käteen. Tämä likisti ja puristi, mutta kaikki turhaan. Hän voi kääntää kalliot paikoiltaan ja litistää ukonnuolen, mutta vettä hän ei voinut kivestä puristaa.
"Sinäpä vasta raukka olet", sanoi Hongankolistaja halveksivasti. "Ja sinä olet olevinasi jättiläinen! Anna minulle kivi, ja saatuasi nähdä mitä Hongankolistajan poika voi tehdä, saatat käsittää, mikä hänen isänsä on."
Hongankolistaja otti kiven ja vaihtoi sen toisen huomaamatta tuoreeseen juustoon, jota hän puristi, kunnes hera, kirkkaana kuin vesi sirisi sormien välistä.
"Nyt menen jälleen nukkumaan kätkyeen", sanoi hän, "sillä minä en viitsi seurustella sellaisen kanssa, joka ei voi syödä isäni leipää eikä puristaa vettä kivestä. On kyllä parasta, että menet matkoihisi ennen hänen kotiintuloaan, sillä jos hän tapaa sinut täällä, niin seuraa hautajaiset jälkeenpäin."
Rutimo-taatto ajatteli itse aivan samoin; hänen polvensa vapisivat pelosta, että Hongankolistaja palaisi, ja senvuoksi hän kiiruhti sanomaan jäähyväisiä Viirusilmälle ja vakuuttamaan hänelle, että siitä päivästä alkaen hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tästä miehestä ja vielä vähemmin halusi häntä tavata.
"Tunnustan kernaasti, että hän on minua voimakkaampi", sanoi hän. "Sanokaa hänelle, että minä pakenen häntä kuin ruttoa ja että minä en näyttäydy tässä maan osassa sinä ilmoisna ikänä."
Sillä aikaa oli Hongankolistaja ryöminyt kätkyeensä, jossa hän lepäsi hiljaa ja ihastuneena sen johdosta, että Rutimo-taatto alkoi mennä tiehensä huomaamatta sitä kepposta, joka hänelle oli tehty.