"Kuulkaa nyt, hyvät ystävät", sanoi hän, "kun aasi pesee ja siivoaa tällä tavalla meidän nukkuessamme, niin olisimmehan oikeita pölkkypäitä, jos me orjina raataisimme ja ponnistaisimme tehdäksemme sen työt."
"Sinäpä jotakin sanoit, rakastettuni", sanoi toinen. "Se oli viisain sana, mitä olet koskaan sanonut, enkä minä suinkaan pane sitä vastaan." Sanottu ja tehty. Eivät vadit eivätkä lautaset nähneet vesipisaraakaan sinä iltana, eikä ainoatakaan luutaa laskettu lattialle, vaan kaikki menivät vuoteelle vähän auringonlaskun jälkeen.
Seuraavana aamuna oli kaikki keittiössä niin hienoa ja komeaa kuin mahdollista ja itse pormestarikin olisi voinut syödä päivällisen kivilattialla.
Voitte uskoa, että se oli suuri helpotus laiskoille palvelijoille, ja kaikki kävi hyvin, kunnes muuan pölkkypää poika päätti kerran jäädä keskustelemaan aasin kanssa.
Hän tunsi itsensä hieman levottomaksi, kun ovi eräänä iltana singahti auki ja aasi marssi tulisijan ääreen, mutta hän kumarsi ja sanoi:
"Paras herra, jollen olisi liian rohkea, tahtoisin tietää kuka te olette ja miksi olette niin hyvä, että teette tytöille joka yö puolet heidän päivätyöstään."
"Ei se mitään", vastasi aasi, "minä puhun sen sinulle kernaasti. Minä palvelin täällä talonherran isän aikana ja olin suurin laiskuri, mikä koskaan on syntynyt vaatteita kantamaan. Kun minun aikani oli muuttaa toiseen maailmaan, täytyi minun rangaistuksekseni palata tänne joka yö ja toimittaa kaikki tämä työ ja sitten lähteä jälleen kylmään ulkoilmaan. Se käy hyvin päinsä, milloin on kaunis ilma, mutta teillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä merkitsee, kun saa seisoa puoliyöstä auringonnousuun ja väristä myrskyisenä talviyönä."
"Emmekö sitten voi tehdä teille mitään, ihmisparka?" kysyi poika.
"Todellakin minä tiedän", sanoi aasi. "Minä luulen, että vanulla hyvän sisustettu verkatakki olisi hyvin hyödyllinen näinä pitkinä, kylminä öinä."
"Silloin olisimme maailman epäkiitollisimpia ihmisiä, jollemme sitä hankkisi teille", sanoi poika.