Heti kun lintu oli poissa huoneesta, sanoi Poppa-Matti, näin hän sanoi:
"Tiedätkös, Mikko Miekkonen, mikä tuo vanha hanhi on?"
"En rahtuakaan", sanoi Mikko.
"Niin", sanoi Poppa-Matti, "se hanhi on sinun oma isäsi", sanoi hän.
"Älkäähän toki, nyt teette pilaa", sanoi Mikko ja kalpeni, "miten saattaa vanha hanhi olla minun isäni?" sanoi hän.
"Minä en tee ollenkaan pilaa", sanoi Poppa-Matti, "se mitä sanon on totta, se on sinun isäsi vaeltava sielu", sanoi hän, "joka on muuttanut vanhan koirashanhen ruumiiseen", sanoi hän. "Minä tunnen hänet monista yhtäläisyyksistä, ja minua hämmästyttää", sanoi hän, "että sinä itse et ole nähnyt, miten se mulkoilee silmillään", sanoi hän.
"Ah, tuli ja leimaus!" sanoi Mikko, "nytpä en ymmärrä rahtuakaan, mitä minun on tehtävä. Minähän olen aivan hukassa, kun olen sen kyninyt vähintäänkin kaksitoista kertaa", sanoi hän.
"Sitä ei voi nyt auttaa", sanoi Poppa-Matti, "olihan se kylläkin kovaa", sanoi hän, "mutta sen välittäminen on nyt liian myöhäistä", sanoi hän. "Ainoa keino, millä tehdyn voi saada tekemättömäksi", sanoi hän, "on että jättää sen tekemättä, ennenkuin se on tehty", sanoi hän.
"Totta puhutte", sanoi Mikko. "Mutta miten, kaiken rauhan nimessä, saitte selville, että minun isäni sielu oli vanhassa hanhessa?" sanoi hän.
"Jos puhuisinkin sen sinulle, niin et minua kuitenkaan ymmärtäisi", sanoi hän, "kuu ei sinulla ole kirjaoppia eikä tähtiviisautta", sanoi hän. "Älä siis mitään kysy", sanoi hän, "niin ei minun tarvitse sinulle ladella valheita. Mutta luota vaan minuun", sanoi hän, "että sinun isäsi asuu hanhessa, ja jollen minä voi saada sitä puhumaan aamulla varhain, niin saat sanoa minua vanhaksi aasiksi", sanoi hän.