"Eiväthän toki", sanoi Metsänpoika. "Minulla on päinvastoin ollut parempi onni kuin koskaan ennen." Sitten hän antoi nuorelle tytölle kolme pisaraa nesteestä, jota oli vielä lasin pohjalla hurjan kilpajuoksun jälkeen.
Neito alkoi nyt puhua, ja hänen ensimäiset sanansa olivat kiitollisuudenilmaisuja Metsänpojalle.
Kolmella mökin asujamella oli niin paljon puhelemista keskenään, että he istuivat jutellen valkean ääressä iltamyöhään, kauan sen jälkeen kuin kukko oli kiekunut ja keijukaisten soitto vaiennut.
"Metsänpoika", sanoi neito, "ole hyvä ja anna minulle paperia ja mustetta ja kynää saadakseni kirjoittaa isälleni ja kertoa mitä minulle on tapahtunut."
Hän kirjoitti, mutta viikot vierivät, eikä hän saanut mitään vastausta.
Vihdoin hän sanoi: "Sinun täytyy seurata minua Dubliniin, Metsänpoika, löytääkseni isäni."
"Minulla ei ole yhtään rahaa vuokratakseni sinulle vaunuja", vastasi toinen, "etkähän sinä voi mennä sinne jalkaisin."
Mutta tyttö pyysi häntä niin sydämellisesti, että hän vihdoin suostui kävelemään matkan kotimökistään Dubliniin.
Se ei ollut niin helppo kuin keijukaismatka, mutta vihdoin he kuitenkin soittivat neitosen kotitalon ovelle.
"Sano isälleni, että hänen tyttärensä on täällä", sanoi hän ovea avaavalle palvelijalle.