"Tunnen, tunnen", sanoi äiti, "minun tyttärelläni oli samanlainen merkki kaulassaan, mutta minä näin hänet arkussa ja näin kannen naulattavan päälle."
Nyt tuli Metsänpojan vuoro puhua, ja hän kertoi keijukaismatkasta, nuoren naisen varastamisesta, kuvasta, joka oli pantu hänen sijalleen, tytön oleskelusta hänen äitinsä luona hänen kotimökissään, viimeisestä pyhäinmiestenpäivänillasta, ja kolmesta pisarasta, joilla hän oli tyttösen lumoista vapauttanut.
Tytär jatkoi, kun toinen oli lopettanut, ja kertoi, miten hyviä äiti ja poika olivat hänelle olleet. Silloin he tunsivat tyttärensä, ja heidän riemunsa tuli suureksi. Tämän jälkeen tekivät vanhemmat kaikkensa osoittaakseen Metsänpojalle kiitollisuuttaan, ja kun hän lausui haluavansa palata kotimökkiinsä, eivät he tienneet, miten palkitsisivat häntä siitä, mitä hän oli tehnyt.
Mutta nyt syntyi vaikeus. Tytär tahtoi välttämättä lähteä mukana. "Jos Metsänpoika menee matkoihinsa, niin menen minäkin", sanoi hän. "Hän pelasti minut keijukaisten käsistä ja on siitä lähtien tehnyt työtä minun hyväkseni. Jollei häntä olisi ollut, rakkahin isä ja äiti, niin ette olisi minua enää koskaan nähneet. Jos hän menee, niin menen minäkin."
Kun tytön päätöstä ei voinut järkähdyttää, sanoi vanha herra, että Metsänpoika jäisi hänen vävykseen. Äiti tuotiin mökistään neljän hevosen vetämillä vaunuilla, ja sitten pidettiin suurenmoiset häät.
Sitten he kaikki asuivat upeassa Dublinin talossa, ja Metsänpoika sai appensa kuoltua periä äärettömät rikkaudet.
Valkoinen taimen.
Oli kerran hyvin kauan sitten kaunis nuori neito, joka asui linnassa kaukaisen järven takana, ja väitettiin, että hän oli kihloissa kuninkaanpojan kanssa ja että he juuri aikoivat mennä naimisiin, mutta silloin joku aivan äkkiä murhasi tuon poloisen — Luoja meitä varjelkoon — ja heitti hänet järveen, niin että hän, ikävä kyllä, ei voinut täyttää nuorelle neidolle antamaansa lupausta.
Tarina kertoo edelleen, että morsian parka menetettyään kuninkaanpojan joutui mielenhäiriöön, sillä hän oli niin hellämielinen, Luoja häntä auttakoon! Ja niin hän suri ja kuihtui, kunnes hän tuli niin laihaksi, että vihdoin kukaan ei saattanut häntä nähdä, ja luullaan keijukaisten hänet vieneen.
Jonkun ajan kuluttua alkoi valkoinen taimen — Luoja sitä siunatkoon! — näyttäytyä virrassa, eivätkä ihmiset todellakaan tienneet, mitä heidän piti siitä uskoa, koska kukaan ei ollut ennen eikä jälkeen kuullut puhuttavan valkoisesta ruskea-taimenesta, ja monet Herran vuodet oli taimen siellä, aivan siinä missä te näitte sen minuutti sitten, paljoa pitemmän ajan kuin mistä voin puhua, ja varmaankin aikoja ennen kuin vanhin kylässä saattoi mitään muistaa.