Vihdoin alkoivat ihmiset uskoa, että se oli haltijatar tahi keijukainen — mikäpä se muutoin olisi? — eikä kukaan koettanut tehdä sille mitään pahaa, ennenkuin muutamia sotamiesilkimyksiä tuli sinne nauraen ihmisille ja ivaten ja virnistellen heille sen johdosta, että he uskoivat jotakin sellaista. Ja etenkin eräs heistä (kirottu olkoon hän — ja Luoja antakoon minulle anteeksi, että sen sanon!) vannoi pyydystävänsä taimenen ja syövänsä sen päivälliseksi — tuo lurjus!
Ja mitäs luulette ilkiön tehneen? Niin varmasti ja totisesti kuin tässä seison, pyydysti hän taimenen, meni se mukanaan kotiin ja pisti paistinpannun tulelle ja heitti soman pikku olennon siihen. Taimen vikisi ja huusi aivan kuin kristitty ihminen, uskottekos, ja sotamies nauroi niin että oli pakahtua — sillä hän oli paatunut lurjus — ja kun hän uskoi toisen puolen olevan kypsäksi paistuneen, käänsi hän sen paistaakseen toisen puolen. Ja mitenkäs luulette käyneen? Niin, ei pienintäkään palamisen merkkiä näkynyt kalassa, ja sotamiehen mielestä se oli ihmeellinen taimen, jota ei voinut paistaa.
"Mutta minä koetan toista puolta uudelleen", sanoi hän.
Eipä hän juuri saattanut aavistaa, mikä häntä odotti, tuo jumalaton.
Uskoessaan toisen puolen olevan valmiin käänsi hän sen uudelleen, ja totta on, että se puoli ei ollut rahtuakaan paistuneempi kuin toinenkaan.
"Siunaa ja varjele", sanoi sotamies, "mutta tämä on pahinta mitä olen koskaan nähnyt", sanoi hän.
"Mutta minä koetan sinua kerran uudelleen, lemmikkini", sanoi hän, "vaikkakin olet olevinasi kovin oikullinen."
Ja näin sanoen hän alkoi kääntää taimenta puolelta toiselle, mutta vähäisintäkään palomerkkiä ei näkynyt kauniissa kalassa.
"Vai niin", sanoi konna epätoivoissaan (sillä jollei hän olisi ollut aivan turmeltunut, kadotettu konna, niin olisi hänen täytynyt ymmärtää, että hän teki väärin, koska hänen hankkeensa eivät onnistuneet). — "Vai niin", sanoi hän, "hauska pikku taimeneni, kenties olet kylliksi paistettu, vaikka sitä ei huomaa. Olet kenties parempi kuin miltä näytät, ja herkkupala joka tapauksessa", sanoi hän. Sitten hän otti veitsen ja haarukan maistaakseen palan taimenesta — mutta, ystäväni, samassa hetkessä kuin hän pisti veitsensä kalaan, kuului kauhea kirkaisu, ja taimen hyppäsi paistinpannusta kauaksi lattialle.
Juuri sille paikalle, mihin se putosi, ilmestyi kaunis neitonen, ihastuttavin nuori olento, mitä kukaan on katsellut, valkoisessa puvussa ja tukassa kultainen nauha, ja hänen käsivarrestaan tihkui veri.