Sen siskoset surren nuokkuu, syyn kyllä mä tiedän sen: ne muistavat kukkien kukkaa ja lapsosta keväimen.
Jäiden lähtö.
Kevätjäiden lähtöä katsomaan minä riensin immen kanssa, vaan virran jäät oli paikoillaan ja lainehet kahleissansa.
Ei sulanut vielä virran jäät,
vaan jäät ne sydänten suli,
ei kuohunut laineet lakkapäät,
vaan kuohui rinnassa tuli.
Ja ma povelle painoin immen pään ja suutelin kertaa sata, — en tiennyt, ett¹ oli lähtö jään niin suurta ja valtavata.
Kalevaisten karkelo.
Soikaa, soiton kielet, soikaa, joukot nuoret karkeloikaa, nyt se soiton aika on! Hiuksista neion nuoren kavon kullan kutriloista soiton kielet tehty on. Siksi kavon kaihomieltä kertoo ääni kantelon. Mure sille soinnut antoi, suru säveleitä kantoi, siksi harvoin riemunkieltä kertoo ääni kantelon. Soi nyt soitto kuitenkin, soi nyt riemusävelin! Rannan raidat notkuu, nuokkuu, hiljaa illanhenki huokuu, nuoku joukko nuorison kaikuessa kantelon! Kuule, kaikuu vaskivaara, helkkyvi hopeakorpi, käki iltavirret kukkuu, kohta neiot nuoret nukkuu. Nyt siis, soiton kielet, soikaa, joukot nuoret karkeloikaa! Soikaa, soiton kielet, soikaa, Kalevala kaunis on, kapo kaunis, kultakutri kukkana on karkelon! Lähtee karhu piilostaan soiton ääntä kuulemaan, tulee peura poikineen, soutaa sotkat yli veen, uivat hau'it hangotellen, ve'en koirat vengotellen, tulee tarha Tapion, tulee väki Vellamon. Laskee päivä radaltaan soiton kieltä kuulemaan, kultaa maat ja mantereet, kalevaisten tantereet. Kuulee taivahalla kuu, katsoo tuores tuomipuu kuinka nuoret karkeloi, kalevaisten soitto soi. Soikaa siis, te soitot, soikaa, Kalevala kaunis on, kapo kaunis, kultakutri kukkana on karkelon!
Kevätmietteissä.
Päivä jo laskee rannan taa tähtiä taivaalle kohoaa, valkohohdossa kuuhut valvoo, kirkasna välkkyy virran kalvo, välkkyy hopeahohdossaan, välkkyy keskellä usviaan.
Utuharsossa unten maan merenneitoset keinuu vaan, keinuu unina aallon pinnan, aavistuksina ihmisrinnan, keskeltä usvia harmaita herättää toivoja armaita.