Öinen kulkija katselen leikkiä Vellamon neitosten, keskellä usvia kuljen yksin, kevättoivoin ja epäilyksin; keväthenkeä huokuu maa, kevättoivoja kasvattaa.
Rinta kulkijan rauhaton unten lehtoon uupunut on, tähdet tuikkivat lemmen tulta, kevättoivoja kuuhut kultaa, lehdossa utuisten unten maan kulkija rauhaton rauhan saan.
Kultia kuuhuen katselen, totta vai valhetta — tiedä en. Kultia katselen taivahalla, kultia katselen aallon alla, kultia katselen virran suun, lahjoja kummia öisen kuun.
Kuuhuelta mä kyselen: "Ken saa kultasi, lausu ken! Kelle annat aartehes, kelle, yön ja usvanko lapsoselle?" Kuu ei vastaa, ja usvissaan neidot Vellamon leikkii vaan.
Ainon kaiho.
Sopusointu rinnastani minne, minne haihtuikaan? Kaiho kumma poveani aina, aina polttaa vaan.
Häntä rakastaako voisin,
sekö äidin tahto on,
mainettako unelmoisin,
ennen hoikka huoleton?
Rakastan ma vettä, mettä,
kultakummun kukkia,
kielon kastekyynelettä,
kotilahden lauluja.
Niiltä etsin lohdutusta,
nyt en niiltä löydäkkään,
mieleni on murheen musta,
nytkö lohduttomaks jään?
Kentät karkelen ja soitan, tuskat kummat tunnen vaan; riemuella tyttö koitan, eipä riemu kuulukkaan.