Kerran lemmin…
Kerran lemmin koito lapsi, kerran raukka ma rakastin. Pois on lenti lemmittyni, suistui armas surman suuhun; mieli mustaksi mureni, synkkeni sydänalani. Siks on kulkuni katala, polku päivän paistamaton, edessä on korpi kolkko, taivas tähdetön takana.
12-13.IV.1597.
En tahtonut kansalle tuskia, en tahtonut vääryyttä, sortoa, en tahtonut kansaani kostaa. Minä tahdoin yöstä ja hallasta, minä tahdoin vieraasta vallasta tämän kansan jaloille nostaa.
Mun käskyni kankailla Suomenmaan sai kodit liekkinä leimuamaan, sai soimahan sotatorven. Sain taistella kansaani vastahan, mut herättää tahdoin unestaan ylös kontion Suomen korven.
Mun käskyni kankailla Suomenmaan sai veljet veljiä surmamaan, sai vuotamaan kansani verta, minä tahdoin sorrosta, vainosta ja taistojen taakasta, painosta ylös nostaa kansani kerta.
Mun käteni kansalle Suomenmaan ei antaa saattanut apuaan, se armoton oli kuin rauta. Mut armoa aika ei sallinut se, ja armotonna myös minulle nyt aukenee äkkiä hauta.
Nään sinne uskoni sortuvan ja toivoni Suomen kansahan, sen vapauteen, vastaisuuteen, en nousevan rautaista kouraa nää, joka kansani voisi jännittää ja herättää elohon uuteen.
Valo vaipuu eloni auringon, pian yöhön pimeään peittynyt on sen sammuva iltarusko. Kun kalman vuoteelle painan pään, minä pirstoina toivoni suuren nään, nään sammuvan eloni uskon.
Jo Manan neitoset maatavat, jo kalman tyttäret kaatavat tään kontion Suomen korven… Mut kuulkaa ratsujen jyminää, oi, kuulkaa! Mistä on melske tää ja toitotus sotatorven?