Minä kuulen tanteren töminää, maan perustuksetko järkähtää, minä kuulen kalsketta kalpain! Minä kuulen myrskyjen mylvintää, minä kuulen kuin raivoopi rajusää, minä kuulen sortuvan salpain!
Minä kuulen sulavan Suomen jään,
minä kuulen: nuijilla isketään,
jo korven kontiot herää!
Läpi vuosisatojen harsojen,
sen kärsimyksien, tuskien
näen: paistaa jo päivänterä.
Minä näänkö vain haaveuniain,
minä vuoteellaniko houraan vain?
En, en, se uni se on totta —
Mut katso, katso, ken se on, ken?
Se käsi on kalman, tunnen sen! —
Nyt saat minut luoksesi ottaa!
Korven keskellä.
Karun korven keskellä Pohjassa eli katajainen kansa, ja se korvet raatoi ja perkasi ja muokkasi aurallansa.
Ja keskellä korpea kolkkoa
se taisteli, taisteli, kesti,
ja hallan ja nälkäkuoleman
sen kuokka ja kirves esti.
Vaan milloinkaan se ei sortunut,
ei konsa sen pettänyt tarmo,
sen oma kuntonsa kohotti,
ei antimet eikä armo.
Ja keskellä korpea kolkkoa
se kannelta helkytteli,
ja metsän pimeässä pirtissä
sen laulujen henki eli.
Ja se peistä ja nuijaa heilutti
kun uhkasi sorto, väärä,
ja se tunsi sen: valohon, vapauteen
oli sillä matkansa määrä.
Ja siksi se valon ja vapauden
sydänverellä omakseen osti,
ja siksi se valon temppelin
joka korven laitahan nosti.