Hilmakin kaipasi entistä Löfbergilää. Sanoi vallankin ensi aikoina tuntuneen kovin tyhjältä ja autiolta. Mutta siihen on jo tottunut.
— Ja sitäpaitse, itsekullekin aikakaudelle kuuluu oma tehtävänsä, hän sanoi. Se oli silloin nuoruuden, innostuksen ja hehkun aikakautta. Sinä olit liikemies, sanoi hän minulle, sinut veti elämä pikemmin varsinaisiin rattaisiinsa. Sinähän tavallaan luovuit Löfbergilän seurapiiristä ja innostuit ammattiisi, liikealan kilpailuun, kauppakiistaan ja kunnalliseen puoluetaisteluun. Me toiset olimme rauhallisemmilla aloilla, ja jatkoimme pitempään. Mutta vähitellen on muittenkin täytynyt tästä aatteiden ylikuohunnasta siirtyä varsinaisen työn ja toiminnan alalle.
Myönsin ajan pyörteen irrottaneen minun Löfbergilän henkisestä maailmasta ennemmin kuin itse tahdoinkaan.
— Mutta tämä "opetuslapsi" aika on sittenkin elämäni miellyttävämpiä muistoja, sanoin.
— Niin se varmaan on jokaisen, joka täti Löfbergin ympäristöön nuoruudessansa on kuulunut, vastasi Hilma.
Ja näin jouduimme me aivan kuin itsestään muistelemaan sen aikuisia oloja ja rientoja. Ukko Raiva istui ja enimmäkseen vaan kuunteli meitä. Hän tiesi kyllä kaiken tämän, mutta hän ei kuulunut silloisiin nuoriin, eikä hän muutenkaan, hiljainen ja eristyvä kun oli, käytännössä ottanut osaa muuhun kuin pienen kauppansa hoitoon ja perheensä taloudellisen turvallisuuden hankkimiseen.
* * * * *
Täti Löfberg oli kauvan sitten kuolleen pankinjohtaja Löfbergin leski. Hän oli nuorena harrastanut maalausopinnoita, ollut suuresti ihastunut sen aikuisiin suuriin venäläisiin kirjailijoihin ja heidän sielutieteellisiin teoksiinsa. Itse oli hän myöskin pienempää kirjailua nuorena ollessaan harjoittanut.
Naimisensa kautta oli hän joutunut pois näistä harrastuksista ja näitä asioita harrastavista piireistä, varsinkin sitten kun miehensä pääsi pankinjohtajaksi ja perhe siirtyi pääkaupungista tänne. Miehen harrastukset olivat numeroissa ja hänen oma huomionsa oli kääntynyt etupäässä lastensa kasvatukseen, joita heillä oli useita. Kun pankinjohtaja sittemmin kuoli, jättäen perheelleen sen verran omaisuutta ja eläkkeen, että saattoivat toimeen tulla, ja kun vanhemmat lapset jo olivat aikuisia ja nuoremmatkin pian siksi tulemassa, pääsi täti Löfbergissä entiset nuoruuden ihanteet taas valloilleen. Henkisesti nukkuvassa pikkukaupungissa ei hänellä ollut aatetoveria, mutta hän kääntyi vaikutusta vastaanottavan nuorison puoleen, keräsi ympärilleen nuorta väkeä ja kohotti sen harrastuspiirin koko joukon ympäristöään korkeammalle. Näitä kutsuttiin "Löfbergin opetuslapsiksi." Muuta valintaa tässä piirissä ei pidetty kuin että osoitti mieltymystä keskusteltaviin asioihin, oli rohkeatuumainen ja itsenäisyyteen taipuva sekä ennen kaikkea iloinen ja toimintahaluinen. Näille viimeksi mainituille ominaisuuksille täti Löfberg pani hyvin suuren arvon, sillä sitä hän oli itsekin, ja siksi seurustelu hänen kodissaan oli asiallisesti henkisen puolen lisäksi keveätä ja rattoisaa. Piirin muodostivat nuoremmat paikkakunnan ylioppilaat ja lyseon yläluokkalaiset, moniaat kaupungin viisiluokkaisen tyttökoulusivistyksen saaneet neitoset, kuten Hilma Raiva, ja olipa joukossa tavallisen käytännön alan nuorta väkeäkin, kuten minäkin. Kaikki muuten keski- ja alasäädyn nuorisoa, sillä kaupungin vallassäätyläiset eivät ollenkaan täti Löfbergin aatteita hyväksyneet.
Täti — kuten me kaikki häntä kutsuimme — oli jo viidenkymmenen vanha, kun minä tähän piiriin jouduin. Se tapahtui noin vuosi tänne tuloni jälkeen ja oli seurauksena silloin täällä pidetyn yleisen kansanopisto- ja laulujuhlan ennakkovalmistuksista.