* * * * *
Näistä kaikista me Hilman kanssa puhelimme vielä kaupungista maallejohtavalla maantielläkin, jonne Hilma ja ukko Raiva minua saattoivat. Hilma oli myöhemmin ollut kaupungin kansakoulussa opettajattarena, mutta kun äitinsä kuoli, siskonsa joutui naimisiin ja isänsä häntä tarvitsi, oli hän eronnut virastaan. Nyt, kun isänsä oli kauppansa lopettanut ja häntä ei kotona enää niin paljoa tarvittu, oli hän taas ensi syksystä lähtien hakenut samallaista sijaisopettajattaren paikkaa itselleen.
— Huvittaako sinua tuollaisten vallattomien pienten lasten opettaminen? kysyin.
Hän sanoi suuresti olleensa tehtäväänsä kiintynyt ja ikävällä oppilaistaan eronneensa.
— Jos niistä on harmia, niin niistä on niin monta tyydyttävääkin hetkeä, sanoi hän. Sitäpaitse on nyt se aika ijästä, jolloin jotain tosityötäkin pitäisi tehdä.
Huokaisin ja sanoin onnellisiksi niitä, joilla on tehtävänsäkin maailmassa.
Hilma sanoi jokaisella ihmisellä olevan maailmassa tehtävänsä, ja kaiken työn ja toimen tuottavan tyydytystä.
— Sanoppa nyt mikä vielä voisi olla minunkin tehtäväni? kysyin.
— Sinulla on monta tehtävää, hän vastasi.
— Nurkkaan heitetyllä romuraudalla?