Kokouksen alussa selitti Granberg syyn tähän johtokunnan kokoonkutsumiseen. Sanomalehdessä oli tuon tuostakin näkynyt vähemmän hyväksyttäviä kirjoituksia, sanoi hän, ja nyt on lehden viime numerossa artikkeli, josta hän yksilönä ei mitään välittäisi, vaan joka loukkaa häntä kaupunkilaisena, sillä se loukkaa koko meidän yhteiskuntaamme. Se levittää maailmalle vääriä tietoja meidän oloistamme, esittää meidät raakalaisia kauheimpina.
— Minä kyllä tiedän, hän jatkoi, että ulkomailla löytyy kumousopillisia sanomalehtiä, jotka tahtovat kaikki olevat olot kukistaa, mutta täällä Suomessa ja varsinkin meidän rauhallisessa kaupungissamme ei näitä oppeja vielä ole ennen saarnattu. Nyt puheena oleva kirjoitus on suoranainen yllytyskirjoitus, joka ymmärtämätöntä kansaa kiihottaa toisia säätyluokkia vastaan. Eikä se ainoastaan tee sitä, mutta oloja tuntemattomien silmissä vaikuttaa se myöskin, että tämän kaupungin vallassäätyisten täytyy tästä lähtien kulkea häpeän pilkku otsassaan, minne ikänään menevätkin. Ja tämän kunnian on meille hankkinut oman kaupungin sanomalehti, meidän oma lehtemme, jonka me joku aika sitten yhteisesti olemme perustaneet, kun emme voineet tyytyä paikkakunnan entiseen, kunnan asioissa määrämisvaltaan pyrkivään sanomalehteen.
Asplund istui sanaakaan vastaamatta, mutta selvästi huomasi ettei hän ollut tyyni.
Granberg esitti että johtokunta lausuisi kirjoituksen johdosta toimittajalle paheksumisensa, vaikkei kirjoitus olisikaan hänen itsensä kirjoittama, kun hän on sen lehteensä ottanut.
Rouva Löfberg puolusti innokkaasti kirjoitusta. Enempäänkin sanomiseen olisi ollut syytä, väitti hän, ja lisäsi että se oli kuin hänen kädestään. (Kaikki hymyilivät ja rouva Löfberg rupesi itsekin nauramaan). Maisteri Hellfors piti kirjoitusta liioittelevana, mutta katsoi ettei johtokunta sen takia voi toimittajalle mitään muistutusta antaa.
Helander sanoi hänen selkänsä tämän löylyn vielä kestävän, mutta ei
hänkään ollut tällaisista palo-artikkeleista suuremmin huvitettu.
Vastusti virallista muistutusta ja asian mainitsemista pöytäkirjassa.
Yksityinen ystävällinen neuvo hänen mielestään riitti.
Tähän asia jäikin, kun kukaan ei Granbergin ehdotusta kannattanut.
Kokouksen lopussa sanoi Asplund:
— Minä en ole tahtonut selityksilläni vaikuttaa johtokuntaan, mutta nyt kun tuo hirmuinen asia on päätetty, tahdon vaan ilmoittaa olleeni valmis siinä tapauksessa että johtokunta olisi virallisesti minua muistuttanut, eroamaan toimittajan virasta. Yksityiset neuvot ja huomautukset minä sen sijaan aina otan mielelläni vastaan, ja koettelen niitä noudattaa niin paljon kuin ne minun maailmankatsomukseeni soveltuvat.
Granberg murahti kuivasti: