— No, sanoi hän, me siis toivomme ettei samallaisia kirjoituksia vasta ilmesty lehteen.
— Niitä juuri tarvitaankin, vastasi rouva Löfberg.
— Tjaa, sanoi Granberg samalla kuin hyvästeli, kyllähän meillä taitaa olla kovin erilaiset käsitykset sanomalehden tehtävistä.
Poismentäessä saimme rouva Löfbergiltä kiivaanlaisen nuhdesaarnan.
— Semmoisia nahjuksia tekin. Myöntelette ja myöntelette, ja olisitte valmiit laittamaan lehdestä uuden Kansalaisen. Ja tekin Asplund, olette vaiti kuin suuri syyllinen olisitte.
— Minua ei miellytä tällainen väittely, vastasi Asplund.
— Teidän täytyy sanomalehden toimittajana vastustaa vaikka itse paholaista, oli rouva Löfbergin tulinen vastaus, jonka sanottuaan hän nauroi, mutta heti taas jatkoi entiseen tapaansa.
Jäätyämme kolmen kulkemaan, naurahti Helander:
— Granbergin ovat naiset saaneet sotajalalle, sanoi hän. Nehän tätä maailmaa hallitsevat suurien valtakuntien hoveista tänne meidän pikkukaupunkiimme asti, vaikka aina näkymättöminä.
Sitten kääntyi hän erityisesti Asplundiin: