Heinäkuun 10 p.
Tänään kuulin rouva Nurhosen olevan huonona sairaana. Hänellä onkin jo monet vuodet hartioillaan.
Menisin mielelläni häntä tervehtimään, jos se vain soveltuisi. Mutta kun Asplund, jonka luona varmaankin kävisin, ei kuulu viettävän kesäänsä kaupungissa, täytynee käyntini Nurholassakin jättää tekemättä.
Kovin harvoin häntä viimeisinä täälläolo aikoinakin tapasin, vielä harvemmin luonaan kävin. Viimeisinä vuosina en muulloin kuin joulukuun toisena päivänä, hänen syntymäpäivänään, jolloin käynnin katsoin velvollisuudekseni. Mutta sinäkin päivänä valitsin ajan, jolloin en luullut muita vieraita luonaan olevan.
Samana vuonna, jolloin juomatavarainkauppa oli päivänkysymyksenä, kuitenkin petyin valitsemassani ajassa. Se oli sunnuntaipäivä ja minä menin jonkun verran ennen päivällisaikaa. Mutta rouvan luona olikin silloin Asplund rouvineen ja Kemppainen. Minua pyydettiin jäämään toisten kanssa päivällisille ja minulla ei ollut kieltoon riittävästi syytä.
— Huonoahan meillä on ja yksinkertaista, sanoi rouva Nurhonen, mutta jos Saarelan nyt sentään soveltuisi jäädä, niin olisi se meille hauskaa.
Ja minä jäin.
Keskustelu kosketteli erilaisia asioita ja oli kuin virallisesti pakotettua. Vasta sitten kun siirryttiin omiin asioihin, jonkun verran vilkastuttiin.
Rouva Nurhonen kiitti niistä rahoista, joita oli viime aikoina saanut lainaksi liikkeen varoista.
— Kyllähän se minulle oli hyvä asia, sanoi hän. Herra Saarela ei usko kuinka vaikeata toimeentulomme on ollut.