Nuoret kertoivat heillä jo olevan suunniteltuna maallakäynti retken, kun on tullut näin hyvät ajokelit. Oli päätetty tulla tähän samaan taloon, jossa nyt vietän kesääni.
Osanottajatkin olivat he jo ajatelleet.
— Yksinänikö minun on ajettava? kysyin nauraen.
— Hilma Raivan retkelle pääsy riippuu teistä, vastattiin.
XIII.
Heinäkuun 15 p.
Tänään alotin päiväni asettumalla rantakivelle istumaan matalassa ruohikossa sakeana viliseviä kalanpoikasia katselemaan. Oli tyyni ja lämmin päivä, ja kalaset putkahtelivat lokerosta lokeroon, lirputtivat häntäänsä, poistuivat, palasivat takaisin ja olivat niin tyytyväisen ja pelottoman näköisiä, kuin ei heitä koskaan vaara uhkaisikaan.
Minun kävi sääli noita kalanpoikaisraukkoja, sillä ahnaskitainen hauki piilotteli kaislistossa, sopivassa hetkessä heihin hyökätäkseen. Mutta sitä eivät pienet kalaset ajattele, vaan jatkavat viehättävää puikkeloimistaan, pahimman raatelijan hauenkin poikasen kesyssä leikissä mukana ollen.
Itsensä säilyttämisen vaisto näillä pienillä kaloilla kuitenkin jo on. Kun liikun rannalla, niin pakenevat, vaan kun hiljaa istun, palaavat he uudelleen. Tahi kun hauki sekaansa karkaa, niin hypähtävät, pakoon uivat, vaan pian taas takaisin tulevat. Hauin kitaan on silloin varmaankin joku heistä hävinnyt, mutta sitä ei huomata eikä siitä sen enempää välitetä. Ja leikki ja ruuan murusten etsiminen alkaa uudestaan.
Aivan kuin ihmiselämässä.