Leikkikää, kalanpoikaset, pian teillekin rannikko tulee liian matalaksi, ja te syöksytte syvään veteen satoine vaaroineen. Te olette silloin isompia, teistä on hyötyä suurempien, väkevämpien vatsoille, silloin on teillä väijyjä joka kiven takana, kamala koukku jokaisessa makupalassa, sadat solmut ja silmukat salmien vesissä. Vaara joka puolella.
Mutta parempaa kohtaloa te ette ole ansainneetkaan. Itsehän te heikommillenne samalla tavoin teette, kuinka siis voisi parempi kohtalo olla oma osanne. Kun tulette suuriksi ja voimakkaiksi, ette pienempiänne tekään armahda. Ja siksi on teidän omakin olemassa olonne vaan väliaste toisten olemukselle.
Näin filosofeerasin minä puoliääneen rantakivellä, pikku Ainon istuessa vierelläni ja silmät suurina kuunnellessa puheitani.
— Kalat ovat pahoja kun syövät toisiaan, sanoi hän.
— No, se on kuinka sen ottaa. Mutta älä sinä sellaisia ajattele. Mene tuonne toisten kanssa leikkimään, sanoin maantiellä teuhaavia mökin lapsia osoittaen.
— Tuleeko setäkin? kysyi hän.
— Ei, lapsukaiseni, setä on vanha, leikkinsä jo leikkinyt.
— Leikkikö setä silloin paljon, kun setä oli pieni?
— Leikki, leikki.
— Onko hyvä paljo leikkiä?