— En tiedä, hyvä Aino, vastasin, ja samalla tuli kyyneleet silmiini.
Hän katsoi minua kummeksuen.
— Onko Aino paha sedälle? kysyi hän sitten kuin peloissaan.
Otin hänet syliini ja suutelin hänen valkoista tukkaansa.
— Sinä olet pikkuinen enkeli, ikävä vaan että sinustakin täytyy erota.
Hän kietoi pienet kätensä kaulaani ja vakuutti ettei koskaan päästä setää lähtemään. Mutta silloin kuului läheisestä salmesta tervehdyshuudahdus. Ukko Raiva ja Hilma saapuivat sieltä soutuveneellä. Pikku Aino ujostui ja juoksi sisälle.
Otin onkeni rannalta ja nousin heidän veneesensä. Heillä oli eväät mukanansa ja me soudimme eräälle yksinäiselle saarelle. Kun olimme muutaman ahvenisen onkineet, me armotta ne perkasimme, keitimme kalakeittoa ja söimme päivällisemme kauniissa siimeksessä, äskeisten tunnelmaini minuakaan ollenkaan häiritsemättä. Kesäinen luonto virkistytä mieltä, olimme iloisia, ja melkein leikimme kuin mökin lapset äsken tanhualla. Oli kuin ukko Raivakin olisi parisen vuosikymmentä nuorentunut. Minusta hävisi kaikki raskasmieliset ajatukset, melkeinpä unohdin nykyisen asemani ja olin kuin ennen aikaan Löfbergiläisten veneretkellä.
Kiipesin Hilman kanssa saarella olevalle korkealle mäelle, ja ihailimme sieltä mahtavaa näköalaa. Näkyi rehevässä kasvullisuudessa olevia saaria, kiemurtelevia salmia ja laajoja selänteitä. Näkyi myös läheinen kaupunki.
Näköala muutti ajatukset todellisuuteen ja saattoi rintaan kaihomielisyyttä. Nykyisyys avautui eteeni ja minä tunsin seisovan! kuin entisyyteni haudalla. Aloin Hilmalle kertoella aamupäiväistä keskusteluani pikku Ainon kanssa. "Kuka sedän hautaa", toistin ääneeni, aivan kuin ajatuksissani.
Hilma muuttui vakavaksi, melkein sanattomaksi. Enkä minäkään sen enempää tätä keskustelua jatkanut. Uneutimme itsemme, piirtelimme maata käteen sattuneella puun oksalla, mutta kuitenkin luulen meidän toisemme ymmärtäneen, vaikka ääneti istuimme. Emmekä me paikoiltamme liikahtaneet ennenkuin ukko Raivan ääni alhaalta kutsui Hilmaa kahvin keittoon, hänellä kun oli tuli jo valmiina.
— Niin, sanoi viimein Hilma noustessamme ja lähteissämme, eihän kaikki tässä maailmassa mene niinkuin sitä nuorena kuvittelee. Mutta elämän kohtaloihin tulee mukautua ja tyytyä. Jos yksi vesikupla särkyy, pitää toinen puhaltaa sijaan. Jos yksi elämän päämaali pirstautuu, on muodostettava itsellensä toinen ja suunnattava pyrkimyksensä sitä kohti.