— Ihminen on nuori vaan kerran, vastasin, vaan yhden kerran mahdollinen uraansa alkamaan. Kun minäkin kymmenisen vuotta sitten jätin tämän kaupungin, luulin vielä toisessa paikkakunnassa voivani alottaa uuden, kokemuksiini perustuvan elämän. Mutta mitään sellaista ei oloni sen jälkeen ole ollut.
— Ihminen ei tule koskaan liian vanhaksi innostumaan ja jotain yrittämään. Muistelehan vaan täti Löfbergiä. Sinä et ole nähtävästi vielä vapautunut siitä pettymyksen katkeruudesta, jolla täältä lähdit.
— En luule niin. Se oli sekin aika vaan elämän tavallista kulkua. Meille käy kuin kaloille vedessä, joita Ainon kanssa katselimme: yksi ja toinen häviää, mutta yleinen hyörinä ja puikkelehtiminen jatkuu keskeytymättä. Yksilö vaan voi joutua kaiken elämän ulkopuolelle.
— Se riippuu hänestä itsestään.
— Kenties, vastasin verkalleen.
Olimme ennättäneet ales, ja puhelumme keskeytyi. Kun leikkien olimme lähteneet ja vakavina palasimme, näytti se ukko Raivaa hämmästyttävän. Hän katsoi meihin pitkään ja kysyvästi.
Illalla soudin minä heidän veneensä kaupunkiin asti, ja palasin maantietä kävellen tänne asuntooni. Murrosmäkeä ales laskeutuessani istuunnuin kivelle maantien viereen ja vaivuin muistelmiini. Kulin ajatuksissani alusta loppuun erään sunnuntain, jolloin olimme maalle ajaneet, ja joka päivä paljon vaikutti minun kohtalooni.
Se oli vähän jälkeen tuon kiivaan valtuusmiesvaalin. Minä ajoin Hilman kanssa. Meillä oli edellisinä päivinä ollut pari kokousta, joista Hilma mielellään halusi yksityistietoja, ja joita minä suurella avomielisyydellä hänelle kerroin. Välimme oli yleiseenkin avonainen, kuten Löfbergiläisten kesken aina, mutta varsinkaan nyt en minä kuulemiani enkä omia mietelmiäni vähimmälläkään tavalla salannut. Koko menomatkan ja palatessakin aina tähän mäkeen asti olivat samat asiat meillä keskustelun aiheena.
Granberg oli pitänyt sanomalehtiyhtiön johtokunnan kokouksen, joka oli tapahtunut peräti tyynesti ja virallisesti. Päätettiin vuosikokouksen aika ja laadittiin lehdelle seuraavan vuoden menoarvio, samallainen kuin entinenkin. Ei sanaakaan lausuttu lehden menettelytavasta eikä muutenkaan viime aikain tapahtumista puhuttu. Mutta selvään huomasi Granbergilla jotain olevan tekeillä.
Sen sijaan ei meidän ja Nurhoslaisten kokous pysynyt yhtä tyynenä, vaikka alku näyttikin lupaavalta. Täti Löfbergin neuvot ja vakuutukset asiain hyvin järjestymisestä olivat minuun vaikuttaneet. Olisin ollut sovitteluihin suostuvainen, vaikkapa juomakaupan lakkautukseenkin, jos keskenäinen luottamus ja hyvä suhde vaan olisi ollut pelastettavissa. Myöskin Asplund oli hillitty, mutta hyvin vakava, melkein surumielinen. Rouva Nurhosta edusti kokouksessamme John.