— Jätetään asiat hoitamatta ja annetaan mennä konkurssiin, niin tottapahan siten päästään erillemme, sanoi Helander, otti hattunsa ja läksi pois, minun lisätessä:
— Siihen onkin hyvä tilaisuus. Kahva on jo sanonut irti lainansa, luultavasti näitä rettelöitä ja teidän uusia omia kauppojanne peläten.
Helanderin mentyä emme me toiset sanaakaan keskenämme puhuneet. Minä poistuin konttorista toisiin huoneisiin ja viivyttelin siellä kunnes Asplund ja Nurhonen olivat lähteneet.
Ajeluretkemme oli pari päivää tämän kokouksen jälkeen, enkä sillä välillä ollut Asplundia nähnyt. Hän oli rouvineen pyydetty seuraamme, mutta he eivät olleet saapuneet.
Näitä asioita kerroin minä Hilmalle matkallamme. Hyvien välien takaisin palaamisen toivon kuvittelin lopullisesti itsestäni hävinneen ja selitin pikaisen paikkakunnalta poistumiseni välttämättömyydeksi. Pidin itseäni loukattuna ja olin uhkamielinen, samalla kun minua vaivasi sisällinen, kauvan pidätetty tunne, jonka nyt, kun kaikki unelmat olivat särkyneet, kaikki salaiset toiveet osoittautuneet mahdottomiksi, halusin antaa virrata ulos kuin suletun ilman särkyneestä kumipallosta. Päätin tällä matkalla tunnustaa tunteeni, sanoa kuin viimeisenä hyvästinä mitä mielessäni on ollut. Ja silloin olisi minun osani loppuun näytelty.
Kuta pitemmälle paluumatka kului, sitä levottomammaksi tunsin itseni, kunnes tätä mäkeä noustessa pakottauduin puhumaan, kuin pahaa tehnyt lapsi anteeksi pyytämään. Oltuani hetkisen henkeäni pidätellen vaiti, sanoin viimein kurkkuun tarttuvalla, vastaan ponnistuksistani huolimatta värähtelevällä äänellä:
— Kuulehan Hilma!
— No? vastasi hän, huomattavasti aavistaen mille alalle keskustelumme oli siirtymässä.
— Ennenkuin minä jätän tämän kaupungin, täytyy minun tunnustaa sinulle jotain.
— Mitä se olisi? kysyi hän hiljaisella, myöskin värähtelevällä äänellä.