Hän ei saanut enempää sanotuksi. Eikä me jälellä olevalla matkalla puhuttu sanaakaan muuta kuin että hän kaupunkiin tultuamme pyysi eroamaan muitten joukosta ja ajamaan hänen kotiinsa. Kaikkien oli tarkoitus vielä kokoontua Löfbergilään.
— Hyvästi!
— Hyvästi!
Minäkin menin kotiini, sydän kiehuvana, levotonna. Miten suloinen tunne olisi mahtanut olla kuulla hänen jatkavan lausettaan: "samoin kuin sinäkin kyllä olet — — —" Nyt sen sijaan olivat tuskani suuremmat kuin jos en ollenkaan olisi puhunut, sillä minä olin kadottanut toivoni. Miksi piti minun esittää asia siinä muodossa, ajattelin, ettei hän voinut siihen vastata, suoraan sanoa sanottavaansa hänkin. Se olisi jäänyt surumieliseksi, vaan samalla tunnerikkaaksi muistoksi näiltä ajoilta. Tahi olisi se voinut muuttaa kaikki muutkin asiat hyväksi jälleen, joko niin tahi näin päin. Olisin varmaan saanut rauhallisemman mielen.
Mutta nyt luulin minä kaikki tässä kaupungissa pidättävät siteeni olevan katkottuja. Häviämisemme toisten joukosta herättää tietysti huomiota, he arvaavat syyn, ja minun on mahdoton enää käydä Löfbergilässäkään, ajattelin. Päättelin mahdollisimman pian puhdistaa paikkakunnan tomun jaloistani. Mutta rauhoitusta ei sekään ajatus tuonut. Loioin sohvallani ja puhuin ääneeni kuin mielipuoli, kuin näyttelijä osaansa harjoitellen. Valitsin sanoja ja muotoja, miten minun olisi pitänyt tunteeni tulkita, ja asetin vastaukset Hilman suuhun. Mutta samalla kun todellisuuden muistin, hypähdin raivostuneena seisomaan.
Näitä kaikkia minä tänä iltana maantien varrella istuissani muistelin. Mikä omituinen yhtäläisyys elämässäni silloin ja nyt. Tunteeni ovat levottomat nytkin, ja ovat ne samoja toivottoman tunteita kun silloinkin. Nytkään ei minulla ole mitään tulevaisuutta, ei mitään kiintopistettä edessäni, johonka jotain voisin keskittää ja kohdistaa. Ja kumminkin on minussakin elävä ihminen omine toiveineni ja haluineni. Voi, miksi niin on!
Jos olisin tuon kysymyksen tehnyt suoremmassa muodossa ja saanut siihen toivomani vastauksen, mitenkähän silloin olisivat kaikki muutkin asiani!
Mitenkähän?
XIV.
Heinäkuun 18 p.