— Minäkin.
Olin pitemmän aikaa vaiti. Sanoin sitten:
— He kyllä katsovat liikkeen perinnöllisesti kuuluvan heille. Mutta minusta on näyttänyt niinkuin tekin piakkoin tulisitte heidän sukuunsa kuulumaan.
Hän naurahti.
— Siltä se on saattanut näyttää. Niin ei kuitenkaan tapahdu.
Aavistin sitä, minkä myöhemmin olen saanut kuulla tapahtuneenkin. Hän oli viimeinkin rohkaissut itsensä, kosinut Miia neitiä ja saanut rukkaset. Siksi katsoi hän tehtävänsä Nurholassa loppuneeksi.
— Puhukaa te erostanne Asplundille ja rouva Nurhoselle, sanoin. Sen voin kuitenkin vakuuttaa etteivät he teitä ainakaan nyt päästä lähtemään.
Hän sanoi päätöksensä olevan tinkimättömän. Luuli muuten muuttoansa nähtävän mielihyvälläkin.
— Selim on joutunut paikattomaksi, sanoi hän, ja he surevat kovasti, jos eivät saa häntä tänne vartioittavakseen. Minun on väistyttävä jo senkin vuoksi, antaakseni tilaa hänelle.
— Niin, heitähän on tosin kaksi, lisäsin minä kuin aatteissani.