Mutta mikseivät voisi molemmatkin toimia toisiaan vahingoittamatta.
Maailma on laaja, alaa itsekullekin. Ja sitäpaitse, jos en minä ota
Koskisen kauppaa, ottaa sen joku töineen. Asiain menoa ei minun
persoonani muuta niin eikä näinpäin.
Ei, en minä tänne jää. Täällä olisi elämä raskaampaa ja kiusallisempaa kuin vieraalla paikkakunnalla. Mutta omituisesti tämä Hilman ehdotus mielessäni pysyy.
XVI.
Heinäkuun 22 p.
Tänään haudattiin rouva Nurhonen. Olimme Raivan kanssa osanottajina surusaatossa, ja ajoimme samalla hevosella.
Kaikki sukulaiset olivat haudalla. Me seisoimme loitompana, mutta ei huomaamattomina. Kun hauta oli umpeen luotu, laskin minäkin kummulle pienen seppeleen "kahdelta entiseltä palvelijalta". Aijoin heti tämän jälkeen poistua läheisyydestä, mutta Asplund saapui luokseni ja puserti kauvan kättäni. Kaikki muutkin, John ja Selim Nurhosen minulle tuntemattomat rouvatkin, tulivat tervehtimään ja kiittämään. Kohtaus oli liikuttava, enkä minä voinut kieltääntyä Asplundin kutsusta saapua illalla suruhuoneelle teelle. Me menimme sinne molemmat.
Paitsi meitä, olivat ainoastaan omaiset koolla. Vastaanottomme oli ystävällinen, Asplundin kohdalta suorastaan sydämellinen.
— Meistä kaikista oli kovin hauskaa nähdä teidän vainajalle osoittavan viimeisen kunnioituksenne, sanoi hän. Anteeksi antaminen on kaunis teko.
Selitin ettei suinkaan meillä ollut vainajalle mitään anteeksi annettavaa.
— Niin, vastasi Asplund, me toisethan sitä aikanamme välit sotkimme, hän oli vaan asiain keskustana. Mutta mekin toivomme samalla kertaa entisten suhteitten unohdusta.